Sunnuntaina istuimme perheeni kanssa lapsuudenkotini ruokapöydän ääressä. Vähän poikkeuksellisesti olimme lapsuudenkodissani kolmestaan. Tai no neljästään jos kissa lasketaan mukaan ja kuunneltuani kissan monologia sekä lauantain että sunnuntain vastain yön, on pakko todeta, että kyllähän se lasketaan. Joka tapauksessa aamulla monologista uupunut kissa oli vetäytynyt nukkumaan ja me ihmiset nuokuimme ruokapöydän ääressä kukin omiin asioihimme keskittyneenä. Sellainen mukava hiljaisuus, jossa itse saa uppoutua kirjaan, lapsi viihdyttää itseään piirrossarjalla ja mieskin selvästi etsi jotain tieto netistä. Sen verran kuitenkin maltoin havannoida ympäristöä, että tajusin, että jokaisen meidän möllötetään yhdessä yksin viihteemme liittyi Japaniin. Mies tutki japanilaisia polkupyöränrunkoja, lapsi katsoi Pokemonia ja minä luin Murakamia.
1Q84 oli jo vuosia ollut lukulistalla. Jotenkin kirjan massiivisuus pelotti ja olin jotenkin uskotellut itselleni, että kirja on jotenkin todella monimutkainen ja ettei tarinassa millään pysy kärryillä jos ei ole tarkka ja tutkivainen lukija. Siis sellainen mitä minä en ole. Itsehän luen suunilleen joka kolmannen sanan ja nekin lähinnä skannaan muodon perusteella. Näppärä taito sinäänsä, ehtii lukea paljon ja nopeasti ja parhaat tarinat voi lukea kolmasti ja silti löytää uusia koukkuja tarinoista.
No, joka tapauksessa Murakamin suhteen olin väärässä. Alussa kirja oli vähän puiseva. Viime maanantaina matkalla Poriin luovutin kotimatkalla ja jatkoin Teen Wolfin katsomista Netflixistä. Torstaina Kotkassa loppui Teen Wolfin jaksot Netflixistä ja oli pakko tarttua kirjaan. Bussimatka Helsinkiin ja sieltä junamatka Turkuun kuitenkin saivat tarinan etenemään riittävästi joten jos maanantaina sain luettua 60 sivua olin lauantaiaamuun mennessä lukenut koko ensimmäisen osan ja äsken kotiin päästyäni ahmaisin 1200-sivuisesta järkäleestä viimeiset 200 sivua.
1Q84 oli tarina jolle oli vaikea löytää leimaa. Se oli kai tavallaan rakkaustarina ja dekkari kääräistynä spekulatiivisen fiktion kääreisiin. Itsehän luen mielelläni kaikkea kolme kirjallisuuden lajia joten ei nyt mikään ihme, että kun lukemisessa pääsin vauhtiin, tarina vei mennessään. En varsinaisesti kiintynyt kumpaankaan keskeiseen kertojaan, Tengoon ja Aomameen, mutta silti halusin tietää miten tarina päättyy. 1984 tai 1Q84 ei tarinan näyttämönä lopulta tainnut juurikaan vaikuttaa tarinaan muuten kuin Orwell-viittausten vuoksi, käytännössä tarina oli monella tapaa iätön ja ajaton.
Jotain kuitenkin jäin kirjassa kaipaamaan. Jotain hahmoa, johon olisi voinut kiinnittyä. Nyt Tengo tai Aomame ei kumpikaan täyttänyt paikkaa. Kirja olisi ollut parempi jos olisin saanut kiinnyttyä johonkin hahmoista. Nyt lähinnä kirja tylpistyi lukuromaaniksi. Joka kyllä oli erinomaisen viihdyttävä ja koukuttava, mutta joka lukemisen jälkeen jätti lähinnä sellaisen mitäs sitten -fiiliksen. Sellaisen, kossa ei tarvitse tavata hahmoja enää uudelleen. Kirja itseasiassa piti enemmän koukussa keskeneräisenä, koska silloin aivot yrittivät kutoa juonen päitä kasaan. Nyt kun tarina on luettu taitaa aivotkin uskaltaa luovuttaa. Sen verran tässä alkoi ainakin väsyttää, että ehkä on viisainta kulautella inkivääriteet mukin pohjalta suuhun ja kömpiä nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä ihmeessä viestiä!