Riehumisen kultainen keskitie

Varmaan jokainen joka on Facebookia käyttänyt on nähnyt tämän videon uutisvirrassaan viimeisen viikon aikana. Vastaanotto on ainakin omien kavereiden keskuudessa ollut pelkästään ihastelevaa, mutta pakko myöntää, että minä katsoin videota paikoin aikamoisen tyrmistyksen vallassa.

Perheen asunto oli minulle tuttu jostain aikakausilehdestä ja silloin se ihastutti. On mahtavaa, että lapselle on luotu tilaa jossa voi käyttäytyä lapsen lailla. Tuossa videossa vaan juttu oli viety jo minusta turvattomuuden puolelle. Koivun latva ei minusta ole paikka johon lapsen tarvitsee kiivetä ja muutama katon rajassakin tehty temppu olisi vaatinut pari patjaa alleen varmistamaan jos keskittyminen herpaantuu tai useamman lapsen toimiminen aiheuttaa jotain ylättävää. Olen myös se kaveripiirin nipo, joka kieltää lapseltaan sohvalla hyppimisen ja vielä niinkin proosallisesta syystä, että en usko jousitetun kiinteälehmusteisen sohvan kestävän trampoliiniharjoituksia. Saman (henkisen) pihiyden vuoksi meillä ei myöskään hypitä sängyllä. Minä pulitin siitä sängystä pitkän pennin ja sitä ei yksikään pomppiva lapsi pilaa.

Edellisen valossa ehkä kuitenkin on outoa, että allekirjoitin kuitenkin kaiken mitä Jari Sinkkonen tänään Ylellä kertoi. Lapsien pitää saada purkaa energiaa ja riehua. Normaalina päiväkotipäivänä lapsi ulkoilee (eli riehuu) pihalla aamulla ja iltapäivällä yhteensä kolmisen tuntia ja sen päälle vielä usein illalla ulkoilee meidän vanhempien kanssa kun kauppa- ja kirjastoreissut tehdään kävellen tai pyörällä. Tänään suuri tuhotulva yritti vallata Helsinkiä ja lapsi vietti päivän sisätiloissa. Ja sen kyllä huomaa. Kun tulin kotiin löysin täältä tasajalkaa pomppivan ja kurkku suorana karjuvan metrin mittaisen tyypin, joka yritti opetella lentämään omien sanojensa mukaan. Tyypin, joka iltapalan jälkeen halusi vielä heitellä kuperkeikkoja riehupatjallaan ja josta näki heti päälle, että tänään ei nukahdeta kovin helposti, koska patoutunutta energiaa oli aivan liian paljon.

Tuntuu, että nykyään varsinkin tuota sohvalla hyppimisen kieltämistä pitää selitellä ihan valtavasti. Välillä tuntuu, että meidän sääntömme on valtavan vanhanaikainen ja meidän toimintamme on suunnilleen yhtä nykypäiväistä kuin, että kertoisin, että lapsi saadaan pysymään kilttinä uhkailemalla Koivunimen herralla. Tosin kaipa tässäkin keskustelussa helposti ajaudutaan täysin tyhmään joko-tai-asetelmaan. Uskotaan, että vastapuoli on pelkästään niitä, jotka laittavat lapsen tasapainoilemaan näköalatornin kaiteelle, jos lapsi niin tahtoo ja toisessa ääripäässä vaaditaan lapselta eloa ja oloa kuin kirkossa. Oikeastihan kyse on enemmänkin siitä, että pitää löytää se kultainen keskitie. Meillä ei hypitä sohvalla, mutta muuten sitten saakin tehdä oikeastaan mitä tahansa jos päässä tehty riskianalyysi ei ilmoita välittömästä vaarasta lapselle tai hänen lähiympäristölleen.

Minulle on myös tärkeää, että lapsi saa riehua turvallisessa ympäristössä ja että lapsen kanssa myös käydään läpi miksi ei ole järkevää mennä ja seikkailla ihan joka paikassa. Muutama vuosi sitten lapsuudenkotini naapurinpoika kuoli tiputtuaan tyhjässä siilossa. Täysin turha kuolema, mutta niitä ei usein näissä keskusteluissa muistella, kun nostalgioidaan sitä missä kaikkialla itsekin tuli lapsena seikkailtua. Sillä hyvähän meidän on muistella, me selvittiin hengissä aikuiseksi asti. Minä haluaisin opettaa lapselle, että kun touhutaan niin pidetään sen verran järkeä mukana, että mietitään mitä tehdään ja missä. Pistetään päähän ne kypärät kun pyöräillään tai scootataan. Tai laitetaan vaikka se suojapatja lattialle lapsen kiipeilyseinän eteen kuten Salamatkustajan luona tehtiin.

Sinkkosen jutusta tuon riehumisen varjoon jäi myös yksi pointti, joka ainakin meidän hektisessä arjessamme on usein se juttu, joka unohtuu. Se, että lapsi kuitenkin kaiken luontaisen riehumisen keskellä kaipaa rauhaa ja sitä, ettei aina ole kiire suorittaa. Tämän vuoksi kun taas oltiin riittävästi pelattu kalenteribingoa päädyttiin siihen tilanteeseen, että vedimme pakasta jälleen kerran ruuhkavuosiemme jokerin eli mummikortin. Meillä on taas sellainen tilanne, että menee ensi viikon torstaille ennen kuin meillä on koko perhe vuorokauden putkeen Kehä III:n sisäpuolella, joten räknättiin miten saadaan pojalle mahdollisimman stressittömäksi tämä tilanne. Ratkaisuksi löytyi se, että koska miehellä on ensi viikon alkupuolella työjuttuja vapaa-ajanasuntomme lähellä ja mummillakin mökkisesonki edelleen jatkuu, lähtee poika mökkeilemään mummin kanssa. Eihän tämäkään täydellinen ratkaisu ole, mutta ainakin poika saa kiireetöntä läsnäoloa mummin kanssa ja illoiksi isänsäkin paikalle kun toinen vaihtoehto olisi pitkät päivät päiväkodissa ja illat kahdestaan minun kanssani.

Veikkaanpa, että tästä aiheesta riittää pohdittavaa vielä huomisenkin päivän junamatkoille. Turhan usein nimittäin tänäkin iltana suusta oli livahtaa käsky olla hiljaa ja sai muistuttaa itseään siitä, että siihen on syynsä miksi lapsi käyttäytyy kuin sen aivot olisivat päiväunien aikana valahtaneet ulos korvasta. Kun lapsi kuitenkin on syytön siihen, että kelit pitivät heitä päiväkodissa sisällä ja että vanhemmilla on aikamoinen paniikkiviikko töiden suhteen.