Kiitos ja anteeksi

Nyt kun vauhtiin päästiin niin jatkan henkisen kukkahattuni sovittamista päähän syvemmälle ja siirryn puhumaan käytöstavoista. Ihan niistä alkeellisista, joihin kuuluu tervehtiminen, kiittäminen ja anteeksipyytäminen. Eilen nimittäin ravintolan ovella minun avatessani oven takavasemmalta eteen kiilasi kaksi naista, jotka marssivat tyytyväisenä ovesta sisään. Ehkä minun töissä ryytynyt olemukseni hämäsi ja näytin ihmisen asemasta automaattiselta ovenavaajalta, koska kumpikaan näistä nuorista naisista ei edes vaivautunut kiittämään oven aukaisusta.

Eikä tuo edes ollut ensimmäinen kerta. Tyypillisin tällainen tilanne tulee vastaan silloin kun yrität punkea Stockalle sisälle lastenvaunujen kanssa. Keplottelet oven auki ja samalla kun yrität muljauttaa rattaat ovesta sisälle huomaat, että olet päätynyt ovenpönkäksi ja sisään ja ulos lappaa toinen toistaan tärkeämpänä itseään pitäviä kiireisiä kanssaeläjiä. Näissä tilanteissa sitä tulee miettineeksi, että kuinkahan turhaa työtä sitä tekee kun yrittää opettaa lapselle edes alkeellisia käytöstapoja.

Nyt kolmevuotias poika osaa jo kiittää ja sanoa ole hyvä. Anteeksipyyntökin tulee yhä useammin oikeissa paikoissa ja tervehtiminenkin luonnistuu. Me treenataan näitä asioita päivittäin arjessa ja tässä myös päiväkoti on ollut erinomainen kasvatuskumppani. Omasta lapsuudestani muistan sen täysin järjellä selittämättömissä olevan tunteen, joka esti tervehtimästä pihalla esim. aikuisia naapureita ja koska mies on ollut vieläkin ujompaa sorttia yritetään me tehdä noista tilanteista pojalle neutraaleja. Jos se ujous iskee ja ei saa sanaa suusta me vanhemmat tullaan avuksi ja luotetaan esimerkin voimaan.

Pojan on helppo oppia käytöstapoja varmaan osin senkin vuoksi, että lapsi sattuu olemaan harvinaisen sääntöorientoitunutta sorttia. Tästä syystä lasta kuitenkin myös kovasti hämmentää tilanteet, joissa aikuinen toimii vastoin pojan oppimaa sääntöä. Viime aikoina on kovasti keskusteltu siitä, että miksi yhden kaverin isä ei vastannut mitään vaikka hän kiitti maidosta. Tästä päästäänkin siihen, että yksi perinteinen käytöstapa meiltä on tästä syystä jäänyt opettamatta. Kun aikuiset ympärillä käyttäytyvät huonommin kuin uhmaikäinen kolmevuotias tuntuisi absurdilta opettaa, että aikuisia pitää kunnioittaa. Kun se, että on sattunut elämään pidempään ei nyt ole mikään varsinainen saavutus. Tietenkään se, että toinen käyttäytyy huonosti ei ole perustelu omalle huonolle käytökselle, mutta usein aikuistenkin olisi hyvä pitää mielessä, että se metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan. Siksi meillä lähdetäänkin liikkeelle siitä ajatuksesta, että jokaiselle pitää olla ystävällinen.

Haluaisin uskoa, että vielä nykyisessäkin kovien arvojen maailmassa käytöstavoilla on paikkansa. Vaikka kokemukset nyt vetävät yhtäläisyysmerkkejä ainakin oviaukkojen osalta siihen, että härskit kävelevät kilttien yli, niin haluaisin uskoa, että ei siitä pojalle nyt ainakaan haittaa ole, jos se käytöstavat hallitsee. Kunhan poika kasvaa vielä vähän enemmän aloitetaan treenaamaan myös enemmän ruokapöydässä etikettiä. Useinhan ne etikettisäännöt menevät vähän turhan keikistelyn puolelle, mutta itse lähden siitä ajatuksesta, että helpompi niistä käytöstavoista on lähteä poikkeamaan tilanteen sen mahdollistaessa jos ensin ne käytöstavat on opetellut.