Kuvassa ja kameran takana

Eilisen juhlapäivän teemaisesti päätin pläjäyttää sosiaaliseen mediaan jonkun kuvan minusta yhdessä isäni kanssa. Optimistina tartuin vauvakuvakansiooni vain todetakseni, että eihän minusta ja isästä löyty täältä yhtään kuvaa. Lopulta selasin albummeja kesään 1991 asti ennen kuin löysin jonkun julkaisukelpoisen kuvan minusta ja miehestä, joka kuitenkin osallistui tyttärensä arkeen keskiverto ikätoveriaan enemmän.

Kesäkuu 1991 Pariisissa. Jonkun katukuvaajan ikuistamassa polaroidissa kelpaa hymyillä Riemukaaren pilkottaessa taustalla.

Kyllä minusta ja isästä kuitenkin kuvia löytyy. Ne vain ovat kaikki ilmeisesti äidin ja isän omassa albumissa. Kuvaaminen toki oli 80-luvulla vielä kalliimpaa ja tuplakuviakaan ei juuri harrastettu, joten kuvat jaettiin miten jaettiin ja minun albumiini on kertynyt kyllä noin sata kuvaa minusta killumassa apinana ties missä, sekä toinen mokoma joissa olen veljeni kanssa. Niin ja vielä kymmeniä kuvia minusta ja äidistä. Useimmissa juhla- ja matkakuvissa isä on vain se varjo joka kameran takaa piirtyy kuvaan mukaan. Kuvaaminen oli isälle luontevampaa. Itseasiassa tuolle reissullekin isä oli ostanut itselleen kameran, joten eipä ihme että kuvissa näkyy vain minun lisäksi äitini.

Tässä suhteessa huomaan olevani isäni tytär. Joudun ihan keskittymään, että isken kameran välillä miehenkin käteen. Olen vielä tuskaisen kriittinen omien kuvieni suhteen vaikka järjellä ajateltuna lapselle tärkeämpää olisi aikanaan että meistäkin kuvia löytyy. Viis siitä onko minulla kuvassa tyhmä ilme tai kaksoisleuka. Kuvien katsominen herätti myös muistamaan sen, että miten tärkeää on ottaa kuvia myös arjessa ja huomaakin hyvin miten isän kuoleman jälkeen kuvaamisen tahti ja tyyli muuttuivat jo ennen digiaikaankinkin siirtymistä. Siinä missä minusta on lapsena isovanhempien kanssa kuvia joissa lähinnä pönötän merimiesmekossa papan sylissä serkkujen seistessä vieressä papan syntymäpäivänä löytyy jo veljen lapsista kuvia joissa he leikkivät hippaa isoisoäitinsä kanssa. Ihan yhtä lailla se mummoni touhusi aikanaan minunkin kanssa, mutta nuo muistot eivät koskaan päässeet filmille saakka.

Valokuvia kuitenkin tarvitaan muistin tueksi. Ilman valokuvia ja niiden palauttamia tarinoita en varmaan enää edes kunnolla muistaisi miltä isä näyttäisi, puhumattakaan siitä papasta jonka sylissä istuin merimiesmekossa. Toki tiettyjä teinivuosien kuvia katsoessa tulee pohtineeksi onko se muistaminen sittenkään varmasti tarpeen, mutta eletystä elämästä nekin kertovat siinä missä ne kaikki kuvat lapsuuden kesistäkin. Nyt annankin jo etukäteisen uudenvuodenlupauksen. Lupaan kuvata enemmän. Lupaan kuvata arkea ja lupaan myös useammin lähteä reissuun kahden kameran taktiikalla, jotta itsekin näyn enemmän kuvissa. Ihan vaan siltä varalta, että joku joskus minutkin niissä haluaa vielä jälkikäteen nähdä.