Lapselle tilaa olla lapsi

Jos ei ole elänyt pää puskaan tungettuna on varmasti kuullut suunnitelmista kasvattaa päiväkotiryhmien kokoa. Ehdotus on verhottu viattomaan esitykseen, jossa suhdeluku kasvaisi yli kolmevuotiaiden osalta seitsemästä kahdeksaan. Yksi lapsi lisää, ei kuulosta vielä pahalta, mutta totuus on aivan toinen. Sinne päiväkotiin kun harvemmin mahtuu enää yhtää ylimääräistä lasta vaan tiloissa on juuri niin monta mukulaa mitä tilaneliöt antaa myöden.

Viime viikon vanhempainillassa kysyin asiasta päiväkodin johtajalta. Mitä muutos tarkottaisi arjessa. Meidän tapauksessa se tarkottaisi sitä, että henkilökuntaa tulisi vähentää 1,5 ihmisellä. Lapsen nykyisessä tilanteessa se siis tarkottaisi sitä, että ns meidän päädyssä jossa toimii kaksi viskariryhmää ja yksi nuorempien ryhmä tippuisi henkilökunnan määrä nykyisestä kuudesta viiteen. Viisi aikuista ja 40 lasta. Ja sitten vielä pitäisi puhua varhaiskasvatuksen laadusta.

Samaisessa vanhempainillassa puhuttiin, että viisivuotiaskin tarvitsee usein syliä päiväkotipäivän aikana. Vaikka viisivuotias on jo iso ja taitava ei se jaksa olla kymmentä tuntia iso ja taitava ja silloin tarvitaan läheisyyttä. Uudella suhdeluvulla voidaan laskea, että vaikka päiväkodin aikuisen jokaisessa raajassa killuisi lapsi niin puolet olisivat silti kosketusta vailla.

Laadukkaaseen varhaiskasvatuksen kuuluu myös sitä taidollista puolta. Juuri tuli tietoa, että joka kymmenes ysiluokkalainen kärsii puutteellisesta lukutaidosta. Lukiongelmien ennaltaehkäisyssä merkittävässä roolissa on lukivalmiustaitojen tukeminen ja sitä pitäisi tehdä päiväkodissa, mutta yritä siinä nyt sitten lorutella ja tavutella kuudentoista lapsen kanssa kun toinen tiimin aikuinen yrittää päivittää materiaaleja seuraavaa tuokiota varten, sitä suunnitteluaikaa kun ei juurikaan ole varattuna ja senkin joutuu helposti myymään äkillisten sairastumisten sotkiessa pakkaa.

Nykyisellään myös oman lapseni ryhmä liikkuu paljon päiväkodin ulkopuolella. Varsinkin noiden oma 14 lapsen viskarijengi tutkii lähialueen metsiä, kallioita ja leikkipuistoja useampia kertoja viikossa. Tuo määrä lapsia alkaa olla jo siinä rajalla että uskaltaako niiden kanssa lähteä vaiko ei. Ensimmäiset viikot harjoiteltiin tiukasti jonossakulkua ja sääntöjä ennen kuin pidemmille reissuille lähdettiin. Luultavasti nuokin retket saataisiin hyvästellä, koska resursseja lasten riittävän pieniin ryhmiin jakamiseksi ei vain olisi.

Oman näkemykseni mukaan nuo muutokset johtaisi siihen, että nykyinen laadukas ja monipuolinen päivähoito muuttuisi säilytykseksi. Lapset viettäisivät aikaa kuin sillit suolassa isoissa ryhmissä, meluherkimmät ahdistuisivat ja keskittymisvaikeuksiset eivät ainakaan saisi mahdollisuutta rauhalliseen harjoitteluun. Suositus päivittäisestä kahdesta liikuntatunnista jäisi isolta osilta iltaan kun kaikki lapset ängettäisiin yhtä aikaa päiväkodin pienelle pihalle jonottamaan vuoroaan kiipeilytelineeseen.

Leikkaukset lapsista on käsittämättömän lyhytnäköistä. Siinä lainataan kirjaimellisesti tulevaisuudelta ja nykyisten esitysten toteutuessa eriarvostuminen ottaa jättiloikan. Ne lapset pärjäävät, joiden vanhemmilla on henkisiä ja taloudellisia resursseja lapsilleen parasta tarjota. Heikoimpaan asemaan jäisivät ne jotka eniten apua tarvitsevat.

Suomalaista ikärakennetta kun tarkastelee on kuitenkin helppo huomata, että meillä ei oikein ole varaa menettää yhtään tulevaa veronmaksajaa. Panostus lapsiin on parempi sijoitus tulevaan kuin yksikään eläkevakuutus. Laadukas varhaiskasvatus ja peruskoulu luovat hyvän pohjan ponnistaa elämään ja rehellisesti haluaisin tietää onko meillä muka varaa menettää yhtään näistä lapsista ja nuorista? Eikö meidän pikemminkin pitäisi tehdä kaikkemme että lapset saavat hyvät eväät elämään ja kykenevät kasvamaan meitä vanhempiaan suuremmiksi? Niiksi jotka uskaltavat visioida ja yrittää? Koska niitähän me tarvitaan että saamme pään pidettyä pinnalla.