Keskitytäänpäs

Kun äiti ei keskity syöttämään eikä lapsi syömään, saa syötettävä kovin puuroisan kastimerkin otsaansa.

Päivän piristys

Ystävä lähetti kuvan jälkeläisestä ja polkupyöristä. Piti printata tuo oman kuution seinälle A4-kokoisena. Yhtään en ole puolueellinen, mutta olen vakuuttunut että lapseni on keskimääräistä ihanampi. Näihin tunnelmiin voisinkin todeta, että eiköhän tämä päivä ollut tässä. Nyt kaupungille perehtymään ristipistotarvike valikoimiin...

Talvisaappaat tanakkakoipiselle

Kun omistaa jalat jotka ovat kuin suoraa Leevi and the Leavingsin sopivasti lihavasta on talvikenkien ostaminen yhtä tuskaa. Vuosien sinnikkään hameessakulkemisen jälkeen jalat ovat kyllä karaistuneet. Villasukkahousuilla tarkenee hyvin, mutta silti säären verhoksi kaipaisi jotain tukevampaakin. Vuodesta toiseen käyn masentumassa kenkäkaupoissa. Ainoat mitkä menevät jalkaan ovat edestä nauhotettavat kengät tai kaksi numeroa liian isot nauhattomat. Pari talvea sitten löysin aivan ihanat Camperin saapikkaat. Ei korkoa, ei krumeluureja ja mikä parasta varressa oleva kuminauhalevike näyttää siltä, että se sopii kenkään. Nuo ovat myös kestävät. Kolme talvea niiden kanssa on nyt kuljettu ja ne vain kestävät. Ongelma vain on se, että ne eivät ole kovin työuskottavat. Ei ainakaan niihin päiviin kun töihin pitäisi pistää jotain uskottavampaa kuin monni-villatakki päälle.

Duo Boots Briteistä tarjoaa periaatteessa helpotuksen. Valitettavasti nuo kengät eivät vain miellytä minua. Niistä suurin osa on liian pikkusieviä tai ratsastuskenkämäisiä. Olin jo bongannut sieltä yhdet potentiaaliset, mutta onnesi mies eksyi surfaamaan Camperin sivuille. Sinuosa Boot näyttäisi ainakin siltä, että se noine levikkeineen voisi toimia tälläisellä tukkikoivella.

Nuo maksavat pienen banaanivaltion vuotuisen bruttokansantuotteen verran, mutta toisaalta jos ne ovat noiden ensimmäisten kenkien veroiset ne ovat sen arvoiset.

Poor lonesome cowboy

Yksinäinen lehmipoika karauttaa kumikirahvillaan kohti led-tv:n rusotusta.

Lyhyet hiukset

Parin vuoden välein se iskee. Halu saada lyhyet hiukset. Kaksi vuotta sitten hiukset lähtivät viimeeksi ja nyt taas houkuttaisi. Niska paljaaksi ja korvat esiin! Tälläiselle ihmiselle on vaarallista löytää tiensä Pixie cropped-blogiin.

 

Jos nämä kourassa marssisi viikon päästä kampaajalle. Näin platinaiselle linjalle ei lähdetä. En ensinnäkään halua värjätä koko kuontaloa enkä myöskään halua luopua kasviväreistä eli kovin raadikaalia vaalennusta ei näillä muutenkaan saa aikaan.

Päivä joka pysähdytti

Ennen rintojen pienennystä ihmisen pitää käydä mammografiassa. Soittelin terveyskeskukseen, sain lähetteen ja kipaisin Naistenklinikalle tutkimuksiin eräänä aamuna kolmisen viikkoa sitten ja huikkasin vielä työkaverille, että tulen sieltä sitten koulutukseen loppupäiväksi. Minulla oli selvästi mielessäni, että kunhan menen sinne ja lykkään rintani mankeliin ja varttia myöhemmin olen perillä.

No, olin väärässä.

Ensinnäkin, isot rinnat ja runsas rauhaskudos aiheuttivat sen, että mammografia oli aika yhtä tyhjän kanssa. Rintoja kuvattiin ylhäältä, sivusta ja diagonaalista, lopulta vielä zoomattiinkin (kaikkeen ne laitteet kykenevätkin). Silti vasempaan rintaan jäi katvealue, jonka lääkäri halusi ultrata. Kipitin takaisin odotushuoneeseen istumaan, luin jotain männävuotista Elleä ja tekstailin työkaverille, että vähän tässä venyy aikataulut. Pääsin uuteen tutkimushuoneeseen ja lääkäri aloitti ultraamiseen. Rintaani hinkattiin anturilla ja mitään ei löytynyt. Varmuuden vuoksi lääkäri halusi katsoa vielä toisenkin rinnan. Se taas hinkkasi ja hinkkasi, puhisi, pysähtyi, hinkkasi ja ihmetteli. Totesi, että täällä kyllä on jotain. Kutsui paikalle hoitajan. Rinta puudutettiin ja siitä otettiin paksuneulanäytteet.

Tilanne meni jotenkin ohi. Lääkäri totesi, että eiköhän tämä ole hyvälaatuinen, se käyttäytyy kuin hyvälaatuinen ja lähetti kotiin. Sain ohjeen olla rehkimättä ja kantamatta edes kauppakasseja. Seisoin sairaalan oven edessä ja soitin miehelle. Itketti. Laitoin työkaverille viestin, että nyt en pysty keskittymään työeläkeasioihin. Lähetin esimiehelle tekstarin, että lähden kotiin kokoamaan ajatuksia. Kävelin Manskulle ja unohdin rehkimiskäskyn ja juoksin bussiin. Yritin kirjoittaa sähköpostia, että jään pois loppupäiväksi, mutta kosketusnäyttö ei ollut yhteistyökykyinen. Pääsin kotiin, mies syötti lasta. Istuin ruokapöydän ääressä ja itkin. Lapsi meni päiväunille, mies perässä ja istuin sohvalla miettimässä. Kömmin sänkyyn lopun perheen kanssa ja nukuin pari tuntia. Päätin olla raggari ja uhmata liikuntakieltoa ja lähdin lapsen kanssa taaperojumppaan. Kotimatkalla soitin veljelle. Onnistuin veljen vakuuttelun lomassa uskotuttamaan itsenikin siitä, että olen nuori, minulla ei ole sukurasitetta ja kasvain näytti hyvänlaatuiselta. Päätin, että vaikka miten nyt itkisin niin se ei pahanlaatuista kasvainta hyväksi muuttaisi.

Olin saanut ohjeen, että tulevat viikossa, viimeistään kahdessa. Ja että tulokset tulevat terkkarin omalääkärille, jolle pitää varata puhelinaika. Pidin käytäntöä tyhmänä, mutta soitin kaksi viikkoa sitten omahoitajalle varatakseni ajan. Hoitaja varasi ajan ja sanoi, että täällä ne tulokset jo ovatkin. Kolme päivää myöhemmin soitti lääkäri. Luki tietokoneelta, että olet ollut ultrassa ja sieltä löytyi kasvain. Ja siinä kaikki. Teki mieli haistattaa hoitohenkilökunnalle ja kysyä, että luulevatko ne etten minä ole ollut tutkimushuoneessa rintojeni mukana? Onhan nämä isot, mutta kyllä me saman neliömetrin sisään mahdutaan. Sain kehoituksen soittaa kun kaksi viikkoa on täynnä ja varata uuden ajan. Ja että kaipa he soittavat jos tulokset ovat huonot. Kiristi, vitutti ja ärsytti.

Kaksi viikko näytteenotosta soitin terveyskeskukseen. Vastannut hoitaja haukkui minut pystyyn, koska aika olisi pitänyt varata jo alkuviikosta. Kerroin miten minulle oli sanottu ja kysyin, että pitääkö hoitaja oikeasti järjestelmää, jossa kaksi ihmistä, joilla ei mitään käryä itse tuloksista, järjestävät kolmannen puolesta tulostenkuulemisen järkevänä. Ihmettelin, että eikö noita voisi lähettää kirjeellisenä mikäli tulos on hyvälaatuinen (kuten tehdään esim. raskausseulonnoissa). Sain lopulta ajan, tälle päivälle.

Tänään istuin työpaikan Amicassa ja lapoin kikhernekeittoa suuhun. Tuntematon numero soitti. Tiesin, että se oli lääkäri. Vastasin. Lääkäri esitteli itsensä. Vakuuttavasti ensimmäiseksi kysyi minulta, että mitähän tuloksia minä kuvittelin olevani saamassa. Että heillä ei kuulemma ole mitään. Aloin jo kiihtyä. Lopulta tulokset löytyivät. Siis jopa koepalatulokset, ei vain tietoa, että olin käynyt ultratutkimuksessa. Tulokset olivat hyvälaatuiset. Jotain hienoa se sanoi latinaksi. Alkoi mahdollisesti jollain sitrusta muistuttavalla ja päättyi johonkin oomaan. Lopetti puhelun ennen kuin ehdin juuri mitään kysyä.

Tällä hetkellä pinnalla tietysti on helpotus. Toisaalta olin onnistunut jo hyvin itseni vakuuttamaan etteivät tulokset voisi olla muuta. Halusin uskoa, että ei minua olisi päästetty Naistenklinikalta niin nopeasti pois jos muuta olisi epäilty. Terveyskeskuksen toiminta oli kuitenkin minulle pettymys. Tuo järjestelmä jossa potilas ja hoitaja säätävät soittoaikaa lääkärille ilman ettei tuloksien tulemista ole mitään tietoa tuntuu vähintäänkin järjettömältä. Lääkäriltä olisin myös toivonut edes jotenkin empaattista suhtautumista. En tiedä onko kolmikymppiset kasvainkoepalojen odottajat terveyskeskuksen arkipäivää, mutta henkilökohtaisella tasolla tuo oli kaikkea muuta kuin arkipäivää. Kun ihminen jätetään pitkälti oman onnensa nojaan asiaa miettimään tulee kehitettyä kärpäsestä härkänen, selvitettyä onhan mies edelleen työpaikan maksaman henkivakuutuksen edunsaaja lapsen asemasta.

Tuossa sai myös oma ylimielisyys kolauksen. Eihän meidän suvussa ole syöpää. Se on miehen suvun hommaa. Minun karjalaisilla geeneillä kärsitään vain tukkeutuneista verisuonista. Menin mammografiaan ylimielisenä. Pystyn nyt vihdoin samaistumaan niihin, jotka menevät raskauden aikana ultraan ja järkyttyvät kun kaikki ei olekaan kunnossa. Itsellä sentään tuossa koko ajan asiaankuuluva paniikki päällä ja olin vakuuttunut, että alkuraskauden ultrasta ei löydy kuin tyhjä kohtu, niskapoimu-ultrassa on jotain hämärää (kuten olikin) ja rakenneultrassa syynätyistä geeneistä huolimatta löytyy vähintäänkin jotain rakenteellista muuta häikkää. Olen tutkinut rintojani säännöllisesti ja tuudittautunut siihen, että kyllä minä kasvaimen huomaan. En huomannut. En tunne tuota kasvainta vieläkään vaikka tiedän että se oikeassa rinnassa on nännin takana. En myöskään ollut tajunnut että miten vähän mammografiasta on hyötyä kun ihmisellä on isot ja tiivisrakenteiset rinnat.

Soitin tänään leikkausjonon hoitajalle. Kasvaimen ei pitäisi vaikuttaa mihinkään, mutta varmuuden vuoksi paperit näytetään kirurgille. Leikkauksen ajankohta on edelleen auki. Puoli vuotta tulee täyteen vuodenvaiheessa. Toivottavasti pääsisin leikkaukseen jo marraskuun lopussa tai joulukuun alussa. Ehtisin rauhassa parantua ennen kuin mies palaa vuodenvaihteessa töihin ja lasta pitää alkaa kuljettamaan päivähoitoon.

Lahjoituksia vastaanotetaan: Lähiön teineille aivot

Onneksi lapsi ei vielä tajua ihmetellä ympäröiviä tekstejä. Alkaisi olla muuten turhan vaikeaa keksiä hyviä selityksiä leikkipuiston rakennuksen kylkeen ilmestyneille teksteille. Yllä viimeisen viikonlopun hengentuotos.

Ilmeisesti myös raskas verbaalinen ilotulitus vaatii raskaat huvit ja tällä kertaa ei enää riittänyt se, että vain vähän vandalisoidaan puiston kiinteitä kalusteita vaan tällä kertaa nuo pikku pyromaanit olivat päättäneet tuikata koko istuinryhmän tuleen. Jos rehellisiä ollaan niin vituttaa. Tuo puisto nyt muutenkin on aika ankea (eikä tarvitse käyttää vertailukohteena edes mitään Linjaa). Verkkoaitaa, asfalttia ja sepeliä. Ja ilmeisesti mistään muusta on turha edes haaveilla kun ne kuitenkin heti tuhottaisiin.

Harmittaa myös se, että tuo tempaus viimeistään löi leiman kaikkiin alueen teineihin. Puolentusinaa raivostunutta äiti-ihmistä meuhkasivat jo häpeärangaistusta kaikille alueen yläkoululaisille.  Haluaisin ainakin uskoa, että tässäkin nyt vain kyse on muutaman ääliön aikaansaannoksista ja valtaosa noista teineistä ovat sitä peruskilttiä tyyppiä, joille riittävän hurjaksi kokemukseksi riittää kolme roskakatoksessa juotua keskiolutta kuuteen pekkaan ja jotka käyvät FB:ssä tykkäämässä "Se tunne kun ihastuksesi katsoo sinua silmiin ja hymyilee"-tyyppisistä ryhmistä.

Hameen muodonmuutos

Minulla oli kaapissa pyörinyt tuollainen Globe Hopen hame. Se oli jäänyt kovin vähälle käytölle, koska kapea vyötärönauha, johon kolttu oli rypytetty sai minut näyttämään läpinnä balettihameeseen sulloutuneelta säästöpossulta. Ratkoin vyötärönauhan pois, taitoin vyötäröltä kangasta reilut kymmenen senttiä ja omapelin kuminauhakujan. Eli toteutin huijaus paperipussivyötärön.

Hame lyheni tuossa samalla myös toimivampaan mittaan ja kiitos perhevapaiden veltostuttaman vyötäröseudun tuo hame on myös nyt huomattavasti miellyttävämpi käyttää. Ajattelin, että tuolla samalla systeemillä voisi ommella myös myös kokonaan uudesta materiaalista hameen. Ehkä vielä vähän reilummalla pussisuuaukolla.

Minä vahingossa Iisakin kirkon katto, onko tämä paha?

Neljä sankarimatkaajaa Pietarissa päätivät jättää opastetun Eremitas-kierroksen väliin (oltiin samalla porukalla siellä jo 2009) ja lähdettiin seikkailemaan keskenämme kaupungille. Tavoitteena oli tutustua Iisakin kirkkoon. Oppaita ei tietenkään luettu ja kieltä ei osannut kukaan. Mentiin lippukassalle. Ostettiin liput. Kuljettiin läpi portista ja astuttiin sisään ovesta.

Oven takaa löytyi portaat. Lähdettiin kävelemään. Jossain kohtaa alkoi epäilyttää. 210 askelta myöhemmin löydettiinkin itsemme koko pytingin katolta. Loistava vierailukohde neljälle korkeanpaikankammoiselle. Siinä selät kirkon seinää vasten nojaillessa mietittiin mitä tuli tehtyä. Ylhäältä kuului epämääräistä kilkatusta ja ympärillä aukesi koko kaupunki.

Rohkeimman lupauduttua ensimmäiseksi suunaattiin takaisin portaisiin. Enpä ole vähään aikaan ihaillut niin tiiviisti työkavereiden takaraivoja kun yritin vältellä maisemia. Hienoja kuvia noissa portaissa olisi saanut otettua, mutta niiden ottaminen olisi vaatinut otteen irrotusta kaiteesta. Tarjolla on siis vain tylsiä maisemakuvia. Olisi siellä myös ollut meistä kimppakuva, mutta sen hauskuus piili kaikkien järkyttyneissä ilmeissä ja työkaverit eivät välttämättä tykkää jos esittelen niiden naamoja täällä interwebin ihmemaailmassa.

Seuraavana: Pietari

Tosi monta kissaa

Jälkeläisellä oli tänään hienopäivä. Se pääsi näkemään kukkon, kanoja, sikoja, lehmiä, lampaita ja jokusen kissan. Tai kuten lapsi itse asian ilmaisi: "Kissa, kissa, kissa, kissa, kissa ja kissa". Missä kohtaa pitää huolestua, jos lapsi ei tunnu omaksuvan mitään muita eläinsanoja kuin kissan?

Seikkailimme aamulla kohti Haltialaa. Ilmeisesti osuimme johonkin aikapoimuun, koska vaikka ensimmäinen bussi oli minuutin myöhässä ja toinen bussi minuutin aikaisessa ja alun perinkin vaihtomarginaali oli minuutti ehdimme vaihtamaan bussia. Joskus näinkin päin. Olisi kohtalaisesti sylettänyt kökkiä sunnuntaiaamuisessa Maunulassa puoli tuntia odottamassa seuraavaa kyytiä. Ilmeisesti retkeilykin pitäisi suorittaa tässä kaupungissa yksityisautolla.

Tämä oli kaikkien meidän perheen jäsenten ensimmäinen kerta Haltialassa. Kivoja eläimiä, kiva leikkipuisto, ja kohtalaisen onnistuneita munkkeja kahvilassa. Suuntaamme taatusti toistekin. Tuo olisi ollut kivan pyöräilymatkankin päässä, mutta koska paluu ajoittui nääpiön päikkäreihin menimme julkisilla ja kävelimme takaisin. Kahdeksan kilometriä Converseissa lyllerrettyäni jalkapohjat huusivat hoosiannaa ja kehä I:tä ylittäessämme fantasioin jo miten vähän matkaa enää on jäljellä. Ei olisi pitänyt nuolasta ennen kuin tipahtaa. Pirkkolassa oli joku hysteerinen joukkojuoksutempaisu ja lopulta päädyimme kiertämään koko urheilupuiston kun emme keksineet miten juoksijoiden katkeamattoman nauhan olisi saanut kierrettyä muutenkaan. Maunulan uurnalehdon kohdalla harkitsin jo vakaasti bussiin hyppäämistä, mutta sisu ei antanut periksi ja kävelin vielä viimeisenkin kilometrin. Voin lämpimästi suositella, että jos suunnitelmissa on taivaltaa neljännemaraton, kannattaa jalkaan laittaa jotain muuta kuin nuo Converset.

Me olemme jo pidempään miehen kanssa epäilleet, että jäädytämme tuota lasta. Tuollakin kaikilla samankokoluokan taaperoilla oli välikausihaalarit tukevasti päällä. Meillä lapsella oli pää hiessa ja niska kuumana vaikka sillä noiden näkyvien vaatteiden kanssa oli vain sukkikset ja pitkähihainen body. Tosin tuo meidän hikilimppu ei viime talvena käyttänyt missään vaiheessa mitään vanupukua paksumpaa. Sinäänsä hankalaa koska me olemme miehen kanssa kaksi kohtalaisen viluista ihmistä. Kaipa sitä vain pitää luottaa siihen, että lapsesta huomaa koska sillä on kylmä.

Eteisen toinen vaihe

Tässä oli lähtötilanne eteisen nurkkaukseen. Hattuhylly on ilmeisesti vuodelta 1954 ja alkuperäinen, koska noita näkyi useampia putkiremontin yhteydessä jätelavalla. Hattuhyllyn korit ovat vanhasta kämpästä samoin kuin naulakon alla huivejapursuava punoskori. Pyöräilykypäriä pyörii niin lattialla kuin korien päällä ja seinustalla on vielä tolkuton määrä kenkiä.

Eilen kotiutettiin sitten maailman rumin Ikea-kaluste ja purkki mustaa maalia. Tänään vauhdilla nakkasin korit paikoilleen ja keräsin lattialla pyörineet rojut kyytiin. Pyöräilykypärille pitäisi vielä laittaa oviseinälle koukut ja viedä höyläpenkki kaapista kellariin, jotta saadaan takkeja vaatekaappiin. Nuo korit saavat jossain vaiheessa lähtöpassit ja valkoisia muovikoreja pitänee tuunata jotenkin koska ne ovat läpikuultavat.

Niin ja lattialistatkin ehkä saadaan joskus paikoilleen. Vastahan tässä ollaan marraskuussa asuttu kaksi vuotta... Olen muuten positiivisesti yllättynyt tuosta rumiluksesta. Se toimii tuossa käsittämättömän hyvin.

12 tuntia

Tänään aamulla ensimmäisen kerran olisi tehnyt mieli vain jäädä peiton alle halimaan pientä unissaan kikattavaa lasta. Venytin töihinlähtöä ja lopulta kiireessä rynnin työpaikalle kahdeksaksi. Tarkoitus oli, että hoidan hommat ja olen lähijunassa kotimatkalla neljän jäljestä. No olinhan minä tavallaan neljän jäljestä. Kyllä se varttia yli kahdeksan on ihan selvästi neljän jälkeen. Se odotettu kahdeksan tuntia olikin muuttunut äkkiä puoleksi vuorokaudeksi.

Oikein kuin kiirehdin ehdin kotiin koppaamaan ovella vastaan juoksevan alastoman lapsen kiinni. Kiskomaan sille vaipan päälle, pukemaan yöpuvun, pesemään hampaat ja rasvaamaan jalkapohjaan tulleen naarmun. Vartti köllöteltiin sohvalla kainalokkain ja sitten tyyppi menikin nukkumaan. Veikkaan, että meillä on yöllä tosin vielä treffit edessä.

Näin siis lastani tänään hereillä suunnilleen puoli tuntia. Tuntuuko se pahalta? Eipä oikeastaan. Tiesin, että lapsella on kaikki hyvin ja työt vain piti tehdä. Jos tuo olisi toistuvaa, pitäisin tilannetta paljon huolestuttavampana, mutta nyt tuo meni kun mietti, että viikonloppuna ehditään sitten touhuta. Tuolla tämän päivän 12 tunnilla onnistuin myös lunastamaan itselleni ylimääräisen arkivapaan. Kokonaisen päivän aikaa vain minulle ja lapselle. Koen, että se päivä antaa lapselle taatusti enemmän kuin mitä niiden perinteisten illan parin tunnin yhdessäolon menettäminen otti. Se vapaapäivä on ensi perjantaina. Mietin mitä tekisimme, menemmekö teatterimuskariin, sisäleikkipuistoon riehumaan vai köllöttelemmekö vain kotosalla ja käymme ulkona läiskyttämässä vettä pihan kuralätäköissä?

Filmitähti

Lempileffablogini, Geek is the new black, siirtyi telakalle, mutta onneksi tilalle tuntuisi tulevan vielä jotain parempaa. Geek is the new blackiä kirjoitaanut Ursula on nimittäin yhdistänyt voimansa Elokuvablogin Päivin kanssa ja naisten hengentuotoksena on synytynt Filmitähti-sivusto. Vaikuttaa aika lupaavalta, käykääpä tutustumassa.

Kappale tähän päivään

Kappale tähän aamuun.

Väärin käytettyjä kappaleita

Tähän asti olen ollut sitä mieltä, että Hallelujah, varsinkin Jeff Buckleyn esittämänä on ollut viihdeteollisuuden pahiten raiskaamia kappaleita. Ei vain ole pätkää jonka taustalle se ei sopisi kuvaamaan suuria tunteita.
Nyt kuitenkin voisin väittää että tuo kappale on saanut suuren kilpailijan Keanen Somewhere only we knowta. Ehkä vielä enemmän suuria suljettuja tunteita. Eikä siinä mitään. Nätti kappalehan tuokin. Silti pakko kysyä, että mitä hittoa on ajateltu kun tuo kappale on pistetty uusimman Nalle Puh-elokuvan mainokseen? Toki tuossa laulussa huudellaan yksinkertaisempien aikojen perään ja halutaan jotain mihin voi luottaa ja mihinkäs sitä tässä maailmassa voisi luottaa jos ei Nalle Puhiin.
Tai sitten minä olen vain tippunut kehityksen kelkasta ja tuo uusin Nalle Puh onkin joku Miyazakin hengentuotoksiin rinnastuva, käytännössä enemmän aikuista yleisöä puhuttelva pätkä, koska leffa on myös valittu Bio Rex:n ensi kuun Vauvabio-elokuvaksi...

Lempimaisema

Olen varmaan lopulta aika yksin tämän mielipiteen kanssa, mutta jotenkin tykkään valtavasti kun astun ulos Pasilassa asemalta ja kaupunki aukeaa silmien edessä. Linnanmäki, rakennukset, ratapiha. Niissä on vain jotain mistä minä tykkään. Niistä tulee sellainen kotoisa olo.

Toinen lempimaisema löytyy nykyään blogin taustasta. Aurajoen rannalla. Suunnilleen teatterin kohdalla kun seisoo ja katsoo kirkolle päin niin siinäkin sitä tuntee olevansa oikeassa paikassa.

Teletappiefekti

Taaperon kanssa kaikki tehdään kuten Teletapeissa konsanaan, UUDESTAAN! Aina ja aina vain uudestaan!

Viimeisten parin kuukauden hittejä ovat olleet leikkilorut. Me köröttelemme, vedämme nuottaa ja pelästytämme koiraa keskimäärin tusinan kertaa vuorokaudessa. Tänään ajattelin ihan vain uteliaisuudesta hämätä lasta jollain uudella. Selvästi tuo oli vielä liian pieni leikkimään Karhu nukkuuta, mutta hitiksi osottautui se, että olimme tyypin kanssa molemmat nukkuvina karhuina peiton alla ja säikyttelimme miestä. 20 laulukertaa myöhemmin tukka sähköisenä pystyssä päätin, että tämä nyt oli sitten tässä.

Kardinaalivirhe. Suorastaan nääpiöloukkaus. Vartin tuo jaksoi huutaa suoraa huutoa. Sitten se keskittyi syöttämään kissalle viinirypäleitä. Tässä huono menestys ei sitten haitannutkaan.

On se niin taitava

Lapseni on niin luova ja taiteellinen. Hän suorastaan uhkuu alkuvoimasta luomisvoimaa. Joskus tulevaisuudessa voin vielä myydä tuon Lundian hyllylevyn kovaan hintaan kun jälkeläiseni on kuuminta hottia kotimaan taidemarkkinoilla.

Korosta virheitä

50-luvun kerrostalon ominaispiirteisiin kuuluu hintsusti pistorasioita. Olohuoneesta niitä löytyy peräti kuusi, mutta koska ne ovat sijoitettu huoneen vastakkaisiin kulmiin ei järjestely ole mitenkään aukoton. Koko kesän olemme katselleet lasisen ruokapöydän alla oikeaa katseenvangitsijaa. Valkoista jatkojohtoa johon läppärin ja iPadin laturit kiinnitetään. Lopulta todettiin, että eipä me oikein taideta pärjätä ilmankaan tuota, mutta jotain sille piti tehdä.

Se jotain löytyi Design Markkinoilta. Johtojemmaon muovinen laatikko, jonka sisälle kolmen pistokkeen pistorasia ja kuvassa aikaisemmin esiintyneet piuhat. Plussaa siitä, että nääpiön näpit eivät saa tuota kantta keploteltua pois ja kannen alle saa jemmaan myös johtoja silloin kun ne eivät ole koneessa kiinni. Valkoinen johto ei nyt ollut varsinaisesti mikään kaunistus, mutta reilu kymmenen minuuttia ja muutama metri mustaa sähköteippiä auttoivat tässäkin ongelmassa. Nyt tuo johto näyttää lattialla kiemurrellessaan melkein siltä kuin sen kuuluisikin siinä olla.

Toinen käytännön sanelema sistusratkaisu kuultaa viimeisen kuvan taustalla. Kuulapää harrastaa uhkarohkeaa kiipeilyä ja siirtää Kilta-tuolin vähän turhankin ketterästi. Nyt nuo tuoli viettävät vapaa-aikansa kaadettuna lattialla. Riitti että kertaalleen lapsi on poimittu kirjahyllystä tuolin kanssa kiipeilytään. Tuolin taustalla näkyy myös arvosteleva karvanaama. Kissa ei selvästikään hyväksy, että hänen petipaikkansa on tällä hetkellä 90 astetta väärään suuntaan.

Muoti ennen merkitystä?

Meillä on eteisongelma. Tila on hivenen haastava. Se on malliltaan Tetriksen Z-palikan muotoinen ja siinä ei juuri ole ehjää seinätilaa. Tällä hetkellä eteinen on ihme rytöläjä ja nyt nuo tavarat pitäisi saada järjestykseen.

Sisään asuntoon siis tullaan tuolta palikan vasemmasta yläreunasta. Ulko-oven vierestä alkaa kiinteä vaatekaappi. Ehtää 50-lukua emmekä ole halukkaita sitä purkamaan. Tuo alkuperäinen kaappi pitää sisällään kaksi takkirekkiä, erillisen siivouskomeron sekä kaapin päädyssä olleseen vanhaan siivouskomeroon nikkaroitu keilahallikenkähylly. Nykyisellään meillä on talon alkuperäinen hattuhyllynaulakko palikan keskellä ylhäällä. Tuohon tilaan pitäisi saada ängettyä uusikin. Koska meillä on hyvin tilaa vaatteille ei itse takkitilaa juurikaan tarvita. Se mitä tarvitaan on tila jonne saisi ängettyä viisi pyöräilykypärää, 100 pipoa, 50 kaulaliina ja kolme tusinaa käsineitä. Ja vielä niin että ne saisi helposti kaivettua kiireessä esiin.

Valitettavan harvoin suunnitellussa kiinnitetään tähän ongelmaan huomiota. Tarjolla on siis poskettoman rumia ja käytännöllisiä tai kauniita, mutta epäkäytännöllisiä ratkaisuja. Tähän vielä kun yhdistetään se fakta, että sekä minä ja mies pidetään hatuista, olemme laiskoja huushollaajia ja se, että perheessä on lapsi ei ainakaan vähennä eteisessä pyörivien tavaroiden määrää on turha kuvitella, että pärjäisimme kauniilla, mutta vähemmän kätevällä. Näen jo sieluni silmin miten ne tavarat olisivat aina väärässä paikassa väärään aikaan. Niin joo, sehän oli se nykytilanne.

Apinan raivolla suoritetun googlettelun jälkeen päätimme että kun hyvää ei löydy suoraan niin sitten tuunataan. Tällä hetkellä ykkösvaihtoehto olisi Ikean Trofast. Tuo lastenhuonekalusteiden hirvitys.

Kyllä. Se on niin ruma, että heikottaa. Miksi sitten kaikista rumista asioista haluamme tuon? Se on halpa. Se on massiivipuuta, joten sen voi maalata. Mustaksi kiitos! Nuo laatikot ovat loppujen lopuksi aika simppelit ja niitä saa eri kokoja. Ajatus oli laittaa kolme matalaa ja kolme kolme keskikokoista, valkoisena. Valkoiseen muoviin saa helposti kontaktimuovilla leikeltyä kuvioita ja kun se kerran on muovia saa se myös rehellisesti näyttää muovilta. Tuon yläpuolelle sitten joku naulakkoviritelmä, joka vielä saisi näyttää niin hyvältä ettei kukaan kiinnitä huomiota alla olevaan Ikeahökötykseen...

Sanoisimme kyllä tälle Selki-aseman Naulikolle. Ensinnäkin se näyttää hyvältä, siinä on ideaa ja ei vaan voi vastustaa  tuota nimeä. Ongelmallista on se, että tuota ei myydä Finnish Design Shopissa, Selki-aseman oma verkkokauppa ei ole vielä auki ja vaikka tuo olisikin saatavilla niin se luultavasti maksaa pienen banaanivaltion vuotuisen bruttokansantuotteen verran. Toki järkevämpää on kitkuttaa tuolla nykyisellä ja säästä samalla siihen jota oikeasti halutaan kuin ostaa joku melkein kiva pariksi vuodeksi. Vaikeaa, vaikeaa.

Niin ja se aika monta kuukautta sitten pohdittu valaisinkysymyskin on edelleen auki. Pian sitä taas onkin talvi ja tihrustamme eteisessä olemattomassa valossa.

Ilmarumpali

Tämän tahtiin on meidän perheessä harjoiteltu ilmarumpujen soittoa tämä ilta.

Pulpin kappale nauttii teinivuosien klassikkoasemaa, mutta William Shatner vei tämän kyllä ihan omalle luvulleen.

Stop

Tänään taas kohtasin oman kuolevaisuuteni rajat. Tipuin kovaa ja korkealta ja sain kunnolla nenilleni omasta ylimielisyydestäni. Nyt on pakko pysähtyä. Odottaa. Olla kärsivällinen. Pysyä kaukana Googlesta.

Ja ehkä tärkeintä yrittää säilyttää optimistinen asenne.

Johonkin muutokseen itsekin pystyin vaikuttamaan. Päätin, että on parempi esiintyä omalla nimellä.

Pussikaljaelokuva

Sellon Biorex tarjosi tänään vauvabionäytöksenä Pussikaljaelokuvan. Ei oltu kumpikaan miehen kanssa luettu kirjaa ja ajatus suomenkielisestä elokuvasta pienten lasten kanssa arvelutti. Päätettiin kuitenkin lähteä, varsinkin kun olin töiden vuoksi jo valmiiksi oikeaan aikaan Leppävaarassa.

Kaipa kun elokuviin meni vailla ennakko-odotuksia ei voinut kuin yllättyä positiivisesti. Näyttelijät toimivat, tosin me mietimme jälkikäteen että saako Eero Milonoff mitään muita rooleja kuin noita vähän öykkäröiviä. Muutenhan itse tarinasta on vaikea kertoa mitään. Elokuvassahan kun ei varsinaisesti tapahtunut mitään. Siinä vain oltiin. Tosin siinä se itse tarinan vahvuuskin taitaa piillä. Pitänee lukea myös kirja. Vähän noloahan se on, ettei sitä kumpikaan ollut lukenut.

Pakko jälleen kerran kehua näitä vauvanäytöksiä. Lapsenvahdittomassa ulottuvuudessa asuessa muuten leffareissut olisivat meillä kortilla. Eihän nämä täydellisiä nautintoja ole, mutta odotan jo innolla ensi viikkoa ja Kino Tapiolan uusinta Woody Allenia. Onneksi ihmisellä on joustavat työajat niin nuo keikat onnistuvat näin keskellä päivää. Meillä myös poika viihtyy teatterissa. Täytyy toivoa, että viihtyminen jatkuu. Vielä pitää tovi odotella, että päästään koko perhe elokuviin katsomaan piirrettyjä, mutta sitä me kyllä kovasti odotamme. Sitä ennen meidän vanhempien vain pitänee löytää jostain joku patenttiratkaisu lapsenvahdin suhteen niin päästään elokuviin ihan aikuisessakin seurassa. Tähän mennessä kun olemme käyneet lapsen syntymän jälkeen katsomassa viimeiset Harry Potterit niin että olimme Turussa, mummipalvelujen luvatussa kaupungissa ja keväällä kävimme katsomassa Black Swanin kun mummipalvelut olivat yötä meillä.

Anna hyvän kiertää

Kotimme lähellä on useampikin palstaviljelyalue. Pitkin kesää olemme kulkeneet niiden kautta aina vain jos se on vähänkään reitille osunut. On ollut ihana katsoa miten tyhjä maa on lähtenyt vihertämään ja sato syntymään. Ilmeisesti osalla sitä satoa on tullut sitten vähän turhankin kanssa. Äsken kun kuljimme koko perheen voimin kotia kohti meidät polki pyörällä kiinni mies, joka tiedusteli, että voisimmeko auttaa häntä ongelman kanssa. Ongelmanratkaisu oli tällä kertaa erittäin helppo ja jatkoimme pian matkaamme kolme jättikokoista kesäkurpitsaa rattaiden tavarakorissa.

Kesäkurpitsa on ruoka-aine, joka tuli ruokavalioomme oikeastaan vasta lapsen myötä (kehtaako tätä edes myöntää?). Huomasin, että sillä sai helposti muutettua kotitekoistan kasvissoseiden rakennetta kosteammaksi ja koska lapsi tottui sen makuun nykyisin sitä laitetaan raasteena esim. jauhelihakastikkeen sekaan, laitetaan pojan couscouslounaisiin tuomaan kostetutta sekä annetaan pojalle myös sellaisenaan nakerrettavaksi.

Useampikin asiantuntija kertoo, että suomalainen lapsi syö monipuolisimmin 11 kuukauden ikäisenä. Kiitos Piltin optimoidun ravintokoostumuksen (ja nyt ne kaikki hiilarivastustajat hiljaa). Päätimme, että jos kerran lapsi syö kesäkurpitsaa niin sitten saavat myös vanhemmat sen ottaa osaksi ruokavaliota. Uunissa valmistettuna lisukkeena tuo jo uppoaa hyvin, samoin mousakahenkisenä uunivuokana. Viikonlopuksi suunniteltu lasagne saikin nyt vähän toisenlaisen muodon. Veikkaanpa silti, että viikonloppuna meillä myös kokeillaan kesäkurpitsaa leivonnassa. Olisiko jollain vinkata jotain hyväksi havaittua reseptiä?

Huomenna taas

Hassu sattuma

Lapselle käsilaukkua täyttäessä löysin sivulokerosta elokuvalipun. Vuonna 2004 olen käynyt katsomassa Vähät rakkaudesta ja nyt se sitten tulee televisiosta. Enpä tuonkaan elokuvan olemassaoloa ole muistanut pitkään aikaan. Noh, maailmassa ei voi olla liikaa Ewania.

Käsilaukkusankari

Se taannoin Hesariin siteerattu saksalainen tutkija olisi nyt vakuuttunut, että valta meidän perheessä on siirtynyt lapselle. Lapsi menestyksekkäästi viipotti menemään pitkin Suomenlinnaa äidin käsiveska matkassaan ja esitteli sitä ylpeänä. Tiukimman koulukunnan mukaan en opeta lastani arvostamaan materiaa antamalla sen leikkiä asioilla, jotka eivät ole leluja.

Varsinaisesti tuota lasta ei kuitenkaan ole usutettu veskojen kimppuun. Kasseissa on vain jotain mikä lapseen vetoaa. Kaikkia äidin laukkuja tongitaan ja ihaillaan. Luultavasti laukut eivät kiinnostaisi pätkääkään jos ne eivät olisi äidillä käytössä. Johtuen vanhempien peruslaiskasta luonteesta olemme erittäin kannustavia pojan luovalle tutkimiselle. Vaikka taannoinnen lehtikorillinen silputtuja Hesareita saikin aikaan aikamoisen siivon oli se siivo nopeammin siivottu kuin mitä se piti lasta tyytyväisenä omissa puuhissaan.

Aikaisissa aamulähdöissä kuitenkin olisi ihan näppärää ettei joutuisi laukkua metsästämään pojan jäljiltä, joten tänään poika sai oman käsilaukun. Kirpputorikasasta kaivettiin esiin laukku, sen avainihihnaan laitettiin lukkojen sarjoituksen myötä turhaksi jääneet avaimet kissa-avainperässä ja kukkaropussiin minun vanhentunut Sokos-hotellien kanta-asiakaskortti ja kesäisen laivareissun maihinnouskortit. Lapsi on puolen iltapäivää kulkenut oma kassi kaulan ympärillä ylpeänä ja jemmasi laukun lopulta leikkiambulanssiinsa, sinne kaikista parhaiden aarteiden joukkoon.

Lapsella on muuten pian edessä ensimmäisen oikean oman kassin ostaminen kun hoitotie alkaa vuodenvaihteessa. Pitäisiköhän vielä niin kauan kun lapsella ei ole kovaäänistä mielipidettä ostaa klassikko-Fjälli. Niitä Salama McQueeneja kun ehtii taatusti katselemaan riittävästi seuraavien kymmenen vuoden aikana ilman ettei itse kannusta lasta niiden pariin. Tosin tuon meidän kissafanin valinta luultavasti kallistuisi Hello Kittyyn.

Kirjoja ja tuoleja

Siinä se nyt sitten, värikoodattu kirjahylly. Väärikoodaus on selkeästi tarkoitettu käytettäväksi Ikean Expedit-hyllyissä joissa yhden lokeron saa täytettyä yhdellä värillä. Hyvin tuo meidän valkoisella maalilla lisäikää lunastanut Lundiakin tässä toimii. Lopputulos ei vain ole riittävän sisustuslehtimäinen. Ehkä tosin siitäkin syystä ettei sisustuslehdissä yleensä esiinny seinän kokoista kirjahyllyä.

Loppukeväästä meille muutti kierrätys-Kiltaa ruokapöydän tuoleiksi. Tai no olohuoneen yleistuoleiksi. Niissä on vain niin hyvä istua. Tosin koska en ole ainoa meidän perheessä, joka sitä mieltä on joutuu tuolille useimmiten istumaan ottaen riskin siitä, että persus karvastuu vääjäämättä. Kissa on vielä siitä näppärän värinen että siitä löytyy sopivat karvat sekä tummille että vaaleille vaatteille.

Jälkeläistä harmitta, että kiss makaa tuoleilla. Hurjassa 80 sentin pituudessa jälkeläinen ei enää mahdu seisomaan Ikean pukkijalkojen varassa notkuvatn lasilevyn alle ja kalautteleekin kuuppaansa kiitettävästi rymytessään kissan perässä. Missä kohtaa muuten pitää huolestua? Tuo lapsi on unohtanut sanavarastostaan kaikki alkukesästä siellä esiintyneet äidit ja isät. Nykyään kaikki on pelkkää kissa. Paitsi lapsi itse, hän on Viivi.

Niin ja se vinkki, että kannattaa tunkea tuolit pöydän alle estämään kiipeilyä ei ole mitenkään pomminvarma. Tuo lapsi sujuvasti siirtää tuolin ja kiipeää noutamaan itselleen luettavaa hyllystä. Kissan lisäksi kirja sentään joskus esiintyy puheessa. Parhaita hetkiä tietenkin on ne kun saa yhdistettyä nuo elämän kaksi lempi aisaa, kissat ja kirjat.

Tällä kertaa tosin selailuun päätyi joku miehen Alivaltiosihteereistä. Lapsi muuten lukee pottaillessaan suomi-saksa-suomi-sanakirjaa. Eilen ne miehen kanssa opettelivat sanomaan saksaksi "Tämä paahtovanukas on pahamaineinen". Voidaan siis kälyn kanssa ottaa mies ja lapsi mukaan saksan matkalle. Käly kun osaa kysyä kohteliaasti milläköhän osastolla hän mahtaa olla, minä hokea pehmoeläintä ja mies nimitellä paahtovanukkaita pahamaineiseksi. Ei muuten ihan äkkiä uskoisi että kaikki ollaan koulussa luettu saksaa. Aina joskus sitä miettii, että voisiko tuon kielenopetuksen hoitaa myös jotenkin siten, että ihminen muistaisi kielestä muutakin kuin sen että pehmolelu on neutri.