Asioita, joista pitäisi sanoa jotain

Rutiinilla on uskomaton merkitys ja kun rutiini katkeaa on palui vanhaan usein mahdottoman vaikeaa. Kesällä tuli halu pitää lomaa blogista ja tuntuu ettei kirjoitusvire ole sen jälkeen palannut. Juttujahan olisi vaikka millä. Haluaisin kirjoittaa siitä miten päivähoidon suhdelukuihin ja subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen sorkkiminen on säästönäkökulmasta suunnilleen yhtä fiksua kuin talvipakkasilla housuun pissiminen lämpöä saadakseen.

Haluaisin kirjoittaa siitä miten monet kyyneleet olen vuodattanut elokuussa liikenteessä paskojen infrajärjestelyjen ja ihmisen itsekkyyden vuoksi henkensä menettäneiden vuoksi ja miten nyt on aika pistää stoppi nykymuotoiselle infralle ja lähteä luomaan järjestelmiä, joita ei suunnitella yksin autojen näkökulmasta. Muutokset pitää tehdä vaikka se tarkottaisi autoliikenteen hidastumista keskustoissa. Kenenkään kiire ei ole toisen elämää tärkeämpää.

Haluaisin kirjoittaa siitä miten olin kuukauden ilman suklaata ja tänään sitä maistaessani se maistuikin suussa ihan kamalan makealta ja miten tajusin, että jatkuva suklaanpuputukseni on ollut huono tapa jota ilman elämä on lopulta parempaa. Varsinkin kun silloin se yksikin pala Fazerin sinistä on enemmän kuin tarpeeksi.

Päädyn nyt kuitenkin vain laittamaan kuvan maisemasta kotimatkalta anopin luota kotiin. Ukkonen, keltaiset pellot ja maiseman laajuus tuntuivat jotenkin puhuttelevilta. Ehkä se on koodattu geeneihin kun sukupolvet ennen minua ovat leipänsä saaneet maasta niin peltojen keskellä on rauhallista olla.

Ja toistamaan vanhaa latteutta siitä, että kuukauden kun jotain sinnikkäästi toistaa niin se menee luontoon. Jos pääsin eroon suklaan puputuksesta niin pääsen varmasti takaisin kiinni blogirutiineihinkin. Syyskuussa siis tehdään vaikka tikusta asiaa, jotta saadaan vire kohdilleen.

 

Filosofiaa lapsille

Kävimme viime lauantaina lapsen kanssa Leluteekin filosofiakahvilan avoimissa ovissa. Kahvilatoiminta oli pojalle tuttua, kävimme viime talvena lauantaiaamuisin Ruusulassa ja aina kun kuljimme siitä ohi poika muistutti että haluaisi mennä taas filosofiakahvilaan.

Jotenkin voisi kuvitella, että lapsi, joka lähtökohtaisesti vihaa vieraiden kuullen puhumista inhoaisi filosofiakahvilaa, mutta ilmeisesti Emilian rauhallinen rytmi ja se, että tarvittaessa saa puhua vain omalle aikuiselle on tehnyt tehtävänsä.

Tosin tällä kertaa Emilia myös tiesi mistä naruista kannattaa vetää meidän lapsemme kanssa ja kaivoi kassista esiin vesinokkaeläimen, joka on saukkojen rinnalla yksi lapsen lempieläimistä.

Kuten vesinokkaeläimestä voi päätellä niin tällä kertaa lähdettiin matkalle Austraaliaan. Tarinassa seikkaili austraalialaiset eläinet, jotka pohtivat miksi vettä pitäisi riittää kaikille. Askartelutuokiossa taas tutustuttiin pistemaalaukseen, joka osoittautui pojasta niin kivaksi jutuksi että samalla tekniikalla tehtiin myös kutsut kaverisynttäreille.

Syksyn osalta me emme valitettavasti pääse enempää filosofoimaan kun arki-iltoihin ei uskalla ottaa yhtään enempää harrastuksia ja lauantaiaamut meillä on jo myyty täyteen. Toivottavasti taas viimeistään keväällä päästään tuonne, koska filosofiakahvila on vain konsepti joka toimii. Vähän pohdintaa, keskustelua ja ajattelun avartamista, hieman askartelua tai muuta puuhailua ja päälle vielä leikkiä. Mutta menkää te muut jos kalenteriin mahtuu.

 

Leijafestareilla

Helsingin kesä on ihana, mutta siitä nauttiminen on jäänyt meillä yleensä hävyttömän vähäiseksi. Kesälomasta haukkaa yleensä osansa pyöräretki ja mökkeily ja loma on myös ainoa aika jolloin voimme viettää Turussa pidemmän ajankohdan yhtä kyytiä. Tänä vuonna vielä julkisivuremontti piti huolta siitä, ettei miehen kuukauden kesäloman aikana tehnyt mieli viettää kotona aikaa yhtään pakollista enempää.

Onneksi loppukesän lämpimät päivät kuitenkin tulivat paikkaamaan loman menetyksiä ja eilen suuntasimme eväskassi täynnä sapuskaa Kaivopuistoon nauttimaan kesästä.

Tulimme paikalle yhdeltä ja lopulta neljältä saimme lapsen liikutettua pois puistosta. Eväät ja leijat olivat toimiva konsepti, mutta niin myös leikkipuisto ja kalliot. Seuraavaa eväsretkeö tilattiin jo kotimatkalla ja pitääkin yrittää joku viikonloppu paikalle tulla, koska rannalla tuuliolosuhteet voisi olla otolliset leijan lennättelyyn. Nyt festareilta ostettu perhonen pääsi lähinnä vain pyrähtelemään liitämiseen sijaan, kun tuuli katoili ja lennättäjälläkin taidot olivat ruosteessa.

Ötökkäleijan asemasta itseasiassa päivän hitiksi muodostui leijapajassa askarreltu pikkuleija. Tosin sisäinen fasilitaattorini itkee aina suuria kyyneleitä tällaisissa tapahtumissa, joissa iso määrä ihmisiä pitäisi saada toimimaan jotenkin järkevästi. Leija kuitenkin saatiin rakennettua ja lentoon ja se nyt kuitenkin oli tärkeintä.

Kokonaisuutenhan festarit olivat ihanat ja aurinkoinen sää vielä kruunasi koko jutun. Iloisia ihmisiä ja kiireettömyyttä, piknikeväät ja taivas täynnä leijoja. Toivottavasti syksy on kaunis ja saadaan nauttia Helsingistä nyt kun kesällä ei ehditty.

 

20 000 hoitamatonta asiaa

Pupulandian Jenni havainnoi tänään sitä miten ihmisiä on kahta eri sorttia. Niitä joilla on inbox tyhjänä ja niitä joilla ei. Ajatus tuntui tutulta. Sanoisin, että myös yhtä hyvin ihmiset voidaan jakaa niihin joilla on työpöytä siistinä ja niihin, joiden työpöytää äitinsä vähemmän ystävällisesti (poliittisesti vähemmän korrektisti) nimitti mustalaisen hevosen seläksi. Ja että voi olla että näiden kahden ihmisryhmän välillä on aika vahva korrelaatio.

Että arvatkaapa kumpaan joukkoon minä kuulun?

Tai kuuluin ainakin tähän iltaan saakka, kunnes päätin ottaa itseni niskasta kiinni. Roskikseen hulahti varmaankin 25 000 nettikauppojen mainopostia, 10 000 Facebookin minulle lähettämää ilmoitusta ja lukematonta määrä sähköposteja, joissa on sovittu sunnuntaibrunsseja, puistotreffejä sekä saatu vahvistus muskariosallistumisista. Veikkanpa etten ihan äkkiä jää noita viestejä kaipaamaan.

Seuraavaksi sitten voisinkin hyökätä sen työpöytäni kimppuun. Enkä oikein edes ymmärrä mistä se kaikki tavara siihen on kertynyt. Muistikirjankin siirsin jo aikoja sitten One Noteen, mutta silti tuntuu että aina joku esitysprintti, koulutusmateriaali tai mainoslehti jää pöydän kulmalle majailemaan. Eikä edes puututa työtilin Outlookiin. Olen minä kerran sitä perhevapaiden jälkeen siivonnut, mutta ehkä nyt voisi olla korkea aika tehdä tuo uudestaan. Saattaisi työpaikan IT-tiimikin ilahtua...

 

Arjen kampittama

Vaikka loma hätinä saatu lopeteltua tuntuu, että arki on rynninyt niskaan ihan erityisellä vauhdilla tänävuonna ja sen jalkoihin on jäänyt myös lapsiparan synttärit. Kaverisynttärit edelleen odottavat järjestäjäänsä, mutta sukulaiset sentään saatiin juhlittua, mutta tarjoiluissa mentiin siitä mistä aita on matalin.

Kaupan einestiskin Riitan Herkun senttipitsa sai päälleen salaattia, parmesania, kirsikkatomaatteja sekä pinjansiemeniä. Ja tässä kohtaa riman alta ryömiminen kannatti kokonaisuuden ollessa yllättävänkin maukas.

En ehkä muutenkaan ole kärkikahinoissa kun vuoden miniä -palkintoa jaetaan, mutta sentään rehellisesti tunnustan syöttäväni appiukolleni eineksiä kun tämä kerran vuodessa tulee kylään. Joskus on vain pakko myöntää että paukkuja on tarjolla rajallisesti ja jos jo elokuun puolivälissä kurotellaan pussin pohjaa taitaa olla parempi olla turhia pingottamatta. Kaverisynttäreille ajattelin kuitata tarjoilut parilla jäätelölitralla ja tykötarpeilla sekä kaupan valmiilla hodarisämpylöillä ja nakeilla. Ei ne muksut kuitenkaan tule kokkailujani tänne arvostelemaan vaan ennemminkin juoksemaan ympyrää ja kippaamaan jokaisen lelulaatikon ympäri.

 

Jokaisen oma katsomus

Olen elämässäni allekirjoittanut kaksi kansalaisaloitetta. Ensimmäinen oli tasa-arvoisen avioliittolainpuolesta ja toinen tänään avattu aloite katsomusaineen puolesta.

Oppilaita erotteleva ja erilaisia katsomuksia eri tavalla arvottava nykyinen uskonnon opetus on jäänne menneestä maailmasta ja nyt on aika uudistaa opetusta. Yhteinen katsomusaine antaa lapsille ja nuorille eväät paitsi oman katsomuksensa käsittelyyn niin myös ymmärrykseen siihen, että toisilla ihmisillä se vakaumus voi olla jotain aivan muuta.

Erityisen tärkeäksi oppiaineen minulle tekisi se, että uskonnottomana perheenä pidän tärkeänä, että vihdoin saataisiin selväksi se, ettei moraali ja eettisyys tule uskonnoista vaan ihmisyydestä. Lapselle myös toiseuden tunne syntyy herkästi. Viime jouluna lapsi jäi ainoana lapsena ryhmästään pois joulukirkosta ja vietiin hoitoon päiväkodin toiseen yksikköön ilman ettei paikalla ollut lapselle yhtään tuttua lasta tai aikuista. Meille vanhemmille ei oltu korvaavasta toiminnasta tiedotettu etukäteen joten emme osanneet yhtään valmistella lasta siihen, että hän on ainoa joka päiväkotiin jätetään. Tuohon tosin saattaa vaikuttaa myös se, että meidän kuplassamme se, että lapsi kastetaan alkaa olla jo poikkeus. Tosin tiedän myös, että monelle vanhemmalle on helpompi antaa lapselle lupa osallistua uskonnolliseen toimintaan kuin asettaa lapsi silmätikun rooliin. Meidän perheessä kuitenkin on tiukka linja siitä, että lapsi osallistuu uskonnollisiin tilaisuuksiin vain meidän vanhempien seurassa. Ihan vain siitä syystä, että edelleen ennemmin itse vastaamme lapsen kysymyksiin siitä, kuka on katossa roikkuva nakupelle tai että miksi mummi juo verta.

Oman lapsen koulunaloitukseen tämä aloite ei ehdi, mutta jos nyt edes päästäisiin jossain vaiheessa vaihtamaan yhteen aineeseen. Se olisi hienoa jos jotain.

Kuva: Katsomusaloite.fi

Ihan vasemmalla kädellä

Huomenna olisi meidän perheessä perheessämme syytä juhlaa. Huomenna juhlitaan nimittäin vasenkätisiä kansainvälisenä vasenkätisten päivänä ja meidän perheessä vasenkätisten osuus talouden ihmisistä on 100 %. Sinäänsä ei ole ihme, että lapsi on vasenkätinen molempien vanhempien ollessa vasenkätisiä, mutta ainakin voidaan todeta, että tämä vasenkätisyys on meidän juttumme.

Loogisesti taloudessa, jossa asuu vain vasenkätisiä, löytyy desimitta, jonka merkinnät näkyvät vain kun mittaa käyttää oikeakätisesti (tai kääntää koko mitan ympäri).

Vasenkätisyys ei juuri minulla ole vaikeuttanut elämää. Tosin taidan olla melko molempitinen. Kirjoitan vasemmalla, teen käsityöt oikealla enkä heitä palloa kunnolla kummallakaan. Kuulun siis siihen ihmisryhmään, joka todennäköisesti tuotantotöissä joutuisi työtapaturmaan, koska toimintani ei olisi kovinkaan ennakoitavissaolevaa hätäseis-napin sijoittajalle. Mies taas on umpivasuri ja jännityksellä odotetaan miten pojan kohdalla asia lähtee menemään. Veikkaisin, että lapsi on ainakin isäänsä kaksikätisempi, koska päiväkodissa lapsi käytti pienempänä myös oikeaa kättä enemmän ottaessaan mallia ilmeisesti muista lapsista ja aikuisista ja tovin pohdimmekin onko kotivasenkätisyys vanhempien mallista tapahtuvaa tai sitä, että tarjoamme lapselle alitajuntaisesti vasempaan käteen asioita. Kuitenkin nyt selvästi kynä on vasempaan käteen jäänyt ja lapsi itsekin osaa kertoa olevansa vasenkätinen.

Käytännön arjessa vasenkätisyys ei niinkään näy. Lapsena muistan turhautuneeni saksien kanssa, koska leikkaaminen oli vaikeaa aluksi oikeakätisten saksilla ja olin paljon muita lapsia hitaampi. Käsin kirjoittaessa sai kämmensyrjän mustaksi ja liitutaululle kirjoittaminen oli vaikeaa ja vieläkin minulla töissä käytössä tussitauluranne, jossa käännän käteni ihan hulluun kulmaan kirjoittaessani. Toki aina välillä vastaan tulee noita desimitan kaltaisia esineitä, joiden käyttö vaatii kikkailua, mutta noin pääsääntöisesti asiaa ei huomaa. Tai no, mehän elämme täällä kirjaimellisessa vasemmistokuplassa, joten olemme ehkä muokanneet keittiömmekin vasenkätisille sopivaan muotoon.

Huomenna olisi myös muutenkin syytä juhlaa. Taloudemme kaksi vanhinta vasenkätistä on ollut kihloissa kymmenen vuotta huomenna. Päivän valinta tosin oli ihan puhdas sattuma, mutta sentään hauska sellainen.

 

Nostetaan kissa pöydälle

Tai meillä se kissa menee sinne korkeamman omatassuisesti.

Kissa, jota ei vähempää voinut kiinnostaa renkaan keskellä makoilu, pitää itseään selvästi niin kuumana tapauksena, että tarvitsee alleen pannunalusen. Paluu kaupunkiin ei ollut kissan mieleen, mutta ilmeisesti meidänkin kanssa nyt kuitenkin voi elää vaikka palvelutaso ei mummin täyshoitolan tasolla olekaan.

 

Viikon ruokalista

Olimme pitkään miehen kanssa puhuneet siitä, että pitäisi joku kerta nähdä vaiva ja tehdä taulukko, johon on merkitty sekä päiväkodin kiertävä ruokalista ja sen rinnalle miettiä valmiiksi mitä syömme kotona. Tähän asti turhan usein lapsi ilmoittaa makaronilaatikon eteentullessa, että tätä oli päiväkodissakin. Ja ylipäätään jos enme yhtään suunnittele etukäteen päädymme tilanteeseen, jossa lapsemme elää lähinnä erilaisilla makaronivalmisteilla.

Noh, ensimmäiseen viikkoon osuu silti makaronia, muttei sentään samoihin päiviin päiväkodin tarjonnan kanssa.

Ruokalistan runko menee niin, että useimpina viikkoina tiistaisin ja torstaisin syödään samaa laatikkoruokaa, maanantai on jokerikortti ja keskiviikot muuttuvat hyvin nopeasti ns. eväspäiviksi koska muskari oletettavasti jatkuu keskiviikkona. Normaalisti perjantaille on varattu jotain mukavaa yhdessä kokkailtavaa ruokaa, mutta ensi viikolla lähdemme perjantaina mökille, koska sunnuntaina juhlimme lähimpien kanssa lasta ja siinä siivellä myös minua, koska näppäränä naisena järjestin lapsen sukulaissynttärit omaan syntymäpäivääni.

Tällä kertaa viikko siis aloitetaan linsseista proteiinia ammentavalla kasvissosekeitolla ja jatketaan palkokasvilinjalla myös makaronilaatikon kanssa. Meille ei siis kannata tulla syömään, jos on taipumusta ärtyvään suoleen. Lounasruokien suhteen olemme sekasyöjiä, mutta kotona syömme lähinnä kala- ja kasvisruokaa. Itseasiassa tähän kuuden viikon valmiiseen listaan ei tainnut tulla yhtään liharuokaa eli jatkossa liha taitaa vierailla meillä pöydässä vain viikonloppuisin jos silloinkaan. Ensimmäisen kuuden viikon jälkeen varmasti katsotaan listaa uudelleen ja mietitään mitä tilalle voisi tuoda. Nyt listalla on keittoja, uuniruokia ja yhdenpannun wokkeja. Ruokaa jonka voi valmistaa jo edellisenä iltana valmiiksi tai joka valmistuu siinä sivussa kun lapsi katsoo Pikku kakkosta.

 

Viisi vuotta vanhempana

Viisi vuotta sitten tänä iltana iski ukkonen Helsinkiin ja loppuraskaudesta mielenkiintoisen tehnyt hellekausi päättyi. Hoitajien juostessa ympäri Kättärin käytäviä minä istuin miehen lähdettyä kotiin yksin ihmettelemässä, että mitähän tuolle puolimetriselle tyypille pitäisi tehdä. Tänäiltana taiteilin jääkaappiin jähmettymään juustokakkua ja yritin pitää pokkaa kun lapsi suurella vakavuudella yritti vakuuttaa ettei voi mennä iltapissalle, koska ei saa koskaan olla äidin kainalossa.

Jos alku olikin vähän hämmentynyt niin siitä eteenpäin meno on sen kuin parantunut. Toki lapsen kasvaminen tuo ihan uusia murheita, mutta vaikka noin yleisellä tasolla olen hullu vauvojen syliinhaalija niin vanhempana oma erityisalani on kyllä olla vanhempi vähän vanhemmalle lapselle.

Parasta vanhemmuudessa näin viiden vuoden kohdalla on se miten lapsen kanssa tuntuu, että voin elää juuri sellaista elämää mitä haluankin. Toki lapsi asettaa rajotteita, mutta koen, ettei lapsi rajoita valintojani ja useimmat asiat, joita haluan tehdä ovat sellaia, että lapsi sujahtaa mukaan täysin kivuttomasti. Lapsen kanssa on helppo lähteä matkalle, koska vielä emme ole törmänneet sellaiseen museoon josta lapsi ei viihtyisi. Pyöräretkillä lapsi on yleensä innokkain pitämään tauon luontopolun kohdalla ja lapsen valinta hyväksi lauantaiohjelmaksi on yhdessä valmistettu ruoka ja leffa.

Viiden vuoden jälkeen tuntuu, että olen hyvinkin sinut oman vanhemmuuteni kanssa. Toki voisin olla pidemmällä pinnalla varustettu, mutta ei sitä lastakaan kovin pitkällä pinnalla ole varustettu, joten ääntä kuuluu tasaisesti sekä äidistä että pojasta. Olen tyytyväinen siihen miten arkemme rullaa vaikka se välillä onkin melkoista nuorallatanssia. Olemme myös vanhempina löytäneet yhteisen sävelen siitä mitkä meille on kynnyskysymyksiä. Meillä ei lapsen kohdalla pingoteta ruutuajasta eikä ole karkkipäivää, mutta tuijotetaan ikärajoja eikä osteta megapussia irtokarkkia eikä juoda limpparia.

Viisi vuotta vanhempana on myös kasvattanut minua. Itseasiassa varmaan enemmän mitä lasta. Vaikka en vieläkään ole maailman kärsivällisin osaan sentään vähän valita taistelujani. Suhtaudun myös suurella innolla seuraavaan viisivuotiskauteen vaikka koulun aloitus ja muut isot muutokset tuovatkin omat jännityksenaiheensa.

 

Poika ja saukot

Veikkaan, että jos lapselta kysytään mitkä ovat kolme maailman parasta asiaa, olisi vastaus Fazerin Sininen suklaa, Berliini ja saukot.

Saukoissa ja saukkona olemisessa on jotain mikä puhuttelee lasta. Saukot ovat mahtavia, koska ne osaavat kellua ja sukelella ja niiden lempiruoka on kala. Lapsi on vakuuttunut, että saukot ovat maailman älykkäimpiä eläimiä ja parasta olisi kun saisi elää saukkojen kanssa.

Lapsi tosin on itsekin melkoinen saukko. Maailman ihanin tunne on kuulemma se kun vesi ympäröi koko vartalon ja saa kellua. Ja päätellen siitä tahdista millä lapsi lokkeilee sashimit sushilla lautaselta raaka kalakin maistuu vähintään saukkomaisessa mittakaavassa. Rakkaus saukkoihin on ollut rikkumaton jo useita vuosia, joka melkoisen hyvä saavutus tyypille, joka tänään vasta täytti viisi. Onneksi nyt taas kukkarosta löytyy koko perheelle vuosikortit niin voidaan käydä päivystämässä saukkoaltaalla ruokinta-aikaan kello 19 vaikka kerran viikossa, jotta saadaan viikottainen voimaeläinannos täyteen.

 

Huomisen numero

Huomenna meidän kodissamme ei asu yhtään alle viisivuotiasta.

Tuleva viisivuotias aikoo juhlistaa päiväänsä tarjoamalla päiväkodissa Angry Birds -keksejä, kiipeilemällä ulkoleikkiajan suorastaan eeppisen mittakaavan saavuttaneessa Iso liukkaassa, liukumäessä, johon ei ole asiaa alle viisivuotiailla sekä suuntaamalla illalla saukkojen ruokinta-ajaksi Korkeasaareen.

 

Kaikki pelaa (paitsi ne jotka itkevät kentän reunalla)

Lapsella on jalkapallouraa takana nyt 6/10 kertaa ja siinä missä parin kerran jälkeen vielä pidin sosiaalisena itsemurhana mennä puuttumaan valmennustoimintaan niin nyt tuli se viimeinen pisara.

Futis oli välissä kesätauolla ja lomille ei lähdetty kovinkaan hyvällä fiiliksellä. Kesätauon jälkeen lapsi oli innoissaan futiksesta. Ystävänsä kanssa ne juoksivat pallot kainalossa koko matkan lähikentälle ja kikkailivat pallojen kanssa koko ajan ennen ryhmän aloitusaikaa. Minä sensijaan uumoisin huonoa kun näin, että ryhmää haali kasaan kaveri, jonka toimintaan ohjaajana en juurikaan ollut tyytyväinen.

Lopputuloksena tunnin peliajasta lapset pelasivat puoli tuntia erilaisia hippoja. Sen päälle kymmenen minuuttia polttopalloa potkimalla ja kokonaiset viisi minuuttia harjoiteltiin tekniikaa. Puolen tunnin kohdalla kuudesta pojasta kolme itki. Kolmen vartin kohdalla kaksi häipyi paikalta kun olisi ollut loppupelin aika. Loppupeli kesti vartin ja sinä aikana lapsille ei opetettu kuin kaksi sääntöä, joista toinen oli, että päätyviivan ylityksen jälkeen tulee maalipotku ja ettei vastustajan liiveissä saa roikkua, joista jälkimmäinen tuli tosin sillä äänensävyllä, josta minusta ei neljä-viisivuotiaille puhuta.

Samaan aikaan kun tätä omaa fiaskoa seurasimme tekivät kaikki muut ryhmät kentällä kuljetusharjoituksia ja kikkailivat palloilla. Eli tekivät sitä mitä jalkapallon minusta kuuluisi olla jalkapallokoulussa. Leikitään, mutta sitten myös opetellaan toiminaan sen pallon kanssa. Nyt lapset saivat pitää omia pallojaan viisi minuuttia treenien minuuteilla 40-45. Treenien jälkeen kun valmentajaa puhutin niin ei kuulemma kannata tehdä enempää kun porukka on niin väsynyttä. Ja että ei joukkuejutuissa voida tehdä sitä mitä yksi haluaa, mutta miten ihmeessä muiden valmentajien pienryhmissä vartin lämmittelyn jälkeen voidaan siirtyä harjoittelemaan?

Annoin palautetta toiminnasta seuran junnuvastaavalle, koska valmentajan kanssa keskustelu ei johtanut mihinkään. Katsotaan nyt miltä toiminta näyttää ensi viikolla, mutta jos meininki ei muutu niin pojan jalkapallot seurassa harrastettuna ovat tässä niin pitkäksi aikaa, että lapselle voidaan taata valmentaja, joka puhuu lapsille kauniisti ja arvostavasti. Niin ja joka varmistaa, että lapset ovat kartalla siitä mitä ovat tekemässä ja joka edes joskus muistaa kannustaa lasta siitä, että tämä edes yrittää ja siirtyy pois omalta mukavuusalueeltaan.

Todennäköisesti me päädytään nyt pitämään pojalle ihan itse futiskoulua. Jos nykyisen valmentajan karjuminen aiheuttaa sen että lapsi uskaltaa olla maalissa vain jos minä seison vieressä niin voidaan sitten ihan samalla vaivalla pitää pojalle itse ne tekniikkatreenitkin miehen kanssa. Eniten jalkapalloa kun tämän jalkapallokoulun aikana on tainnut oppia naapurin kolmevuotias, joka ei vielä päässyt treeneihin ja on käyttänyt isoveljensä futistreenit kikkailemalla isänsä kanssa pallolla.

Puuhabussin kyydissä

Yleisradion lapsille tuottama sisältö on yksi syy miksi mielelläni maksan yleveroa. 12 kertaa viikossa televisiosta tuleva Pikku Kakkonen ja Areena ovat pelastaneet monia hetkiä ja aamuisinkaan ei tarvitse käydä keskusteluja kellon kulkemisesta kun lapsi tietää, että muovailuvahapojan tultua on aika lähteä päiväkotiin.

Pikku Kakkosen nimissä on myös tehty ihan mainiota materiaalia älylaitteille ja tänään Facebookista silmään osuneen mainoksen pohjalta päädyimme pojan kanssa pelaamaan Puuhabussia.

Eskari-ikäiselle suunnattu aineisto vaati vanhemman apua osassa osioissa, mutta pojan suosikiksi muodostui kuvakaappauksessakin näkyvä osio jossa piti jäljitellä ohjelman avaruuteen piirtämää reittiä. Kahdessa muussa osiossa laskettiin laskuja luvuilla 1-9 sekä kirjoitettiin sanoja. Noiden osioiden tyyli oli vähän samanhenkistä mitä Lola Pandassa, tosin vaativampaa siinä mielessä, että sanoista ei esim. kirjaimia oltu valittu etukäteen.

Vaikka peli vaatii kohta viisivuotiaan kohdalla (tai ainakin tämän meidän yksilön kanssa) aikuisen apua on se oikeastaan aika kiva juttu. En pidä pelaamista mitenkään pahana, itseasiassa päinvastoin, mutta pidän erittäin huolestuttavana sitä että lapset usein päätyvät pelaamaan ilman ettei vanhemmilla ole mitään käryä mitä kosketusnäytön takana tapahtuu. Lapsen käyttäessä mediaa vastuu on vanhemmalla, oli kyseessö sitten Ylen lapsille tuottamaa sisältöä tai vaikkapa Angry Birds 2, joka sekin pääsi meillä kokeiluun.

 

Marvel's Ant-Man

Sillä välin kun jälkeläinen bongaili muurahaisia luonnossa lähtivät vanhemmat katsomaan elokuvaa miehestä ja muurahaisista. Ant-Man on nörttispektrilläni melkoisen tuntematon suuruus ja menin elokuvaa katsomaan lähinnä sillä ajatuksella, että se nyt on Marvel ja Paul Rudd oli silloin 20 vuotta sitten Cluelesissakin ihan söötti. Viimeisimmän Avengersin jälkeen olin vielä vähän nihkeä ennakkoluuloissani koska leffa oli rehellisesti sanottuna aika huono.

Ant-Man kuitenkin ylitti kaikki odotukset. Sanoisin että parasta Marvelia sitten ekan Ironmanin ja Avengersin. Käsikirjoitus oli onnistuneesti pilke silmäkulmassa toteutettu, casting toimiva ja tarinan kaari kulki sopivasti ja sitoi tarinan isompaan Avengerskokonaisuuteen. Niin ja tällä kertaa leffassa tosiaankin kannattaa istua lopputeksteihin asti odottamaan lopputeaserit.

Marvelin maailma on toiminnallisten naisroolien kannalta hankala. Äärettömän hyviä hahmoja löytyy, mutta ne jotenkin vaietaan kuoliaaksi. Tässä elokuvassakaan naishahmoja ei oikeastaan ollut kuin yksi, mutta veikkaan, ettemme ole kuulleet vielä viimeistä sanaa Hopesta. Jos Age of Ultron latisti tunnelmat niin tämän jälkeen odotan taas innolal sitä mihin suuntaan tarinaa kuljetetaan.

Ironiaa ja arkeenpaluuta

Lapsen lomaillessa miehen kanssa päätimmi vihdoin luopua toivosta, että listakeiju tulisi laittamaan viisi vuotta sitten asentamatta jääneet listat. Tartuimme tuumasta toineen lapsen huoneen kohdalla ja kaksi iltaa myöhemmin listat oli paikallaan. Samalla energialla aloimme koota lapsen uutta sänkyä. Saimme rungon kasaan ja huomasimme, että eihän se kaksimetrinen runko mahdukaan sille tarkoitettuun koloon, koska lattialistat kavensivat koloa juuri sopivasti parilla sentillä. Että parempi ilmeisesti olisi ollut jättää listat vaan jatkossakin sohvan alle pinoon.

Pikku hiljaa kuitenkin julkisivuremontti alkaa valmistua ja asunnossa huonekalut ja tavarat löytää takaisin paikoilleen. Ehkä jopa parin päivän päästä meillä on taas ruokapöytä jonka ääressä syödä. Tai no on meillä niitä nytkin. Itseasiassa kolme kappaletta asunnossa yhteensä. Kaksi niistä vain pitäisi purkaa jotta yksi saadaan paikoilleen, mutta sitä ennen pitää vielä aika monelle asialle löytää loppusijoituspaikka täällä asunnossa. Ja rohkeasti kokeilla listojen kiinnittämistä myös vaikka keittiössä ja makuuhuoneessa.

Paluu arkeen on nyt kuitenkin edessä. Huomenna kiirehditään taas kasiksi päiväkodin aamupuuropäivään ja nyt pitäisi jostain löytää taas energiaa siihen, että miettisi ruokalistat valmiiksi. Kun muuten me ajaudutaan siihen, että syödään joka toinen viikko papumakaronilaatikkoa ja joka toinen viikkoa sosekeittoa. Jotenkin pää kuitenkin lyö tyhjää arkisten ruokien kanssa ja kroppa tuntuu huutavan lähinnä thaimaalaisten riisipaperikääröjen perään.