Talviteloille

Tänään julistettiin jälkeläinen terveeksi ja pakattiin koko perhe heti aamutuimaan Ympäristörikoksen kyytiin ja käännettiin nokka kohti Huvikumpua. Mökillä odotti järvessä lilluva soutupaatti, rännit täynnä puoliksi maatuneita lehtiä ja arviolta kolme kuutiollista koivunlehtiä. Työleiri siis sanan parhaimmassa merkityksessä. Aurinko paistoi ja me tankattiin aurinkoenergiaa koko perheen voimin eilisenkin edestä.

Kyllä me tosin vielä yksi paluu suoritetaan vähintään. Talvirenkaat kun jäivät vielä viettämään kesäsesonkia tovin pidempään. Ja lämpöpumppuhan mahdollistaa ihan kivasti myös talvivierailut kun ei tarvitse tulla kylmään taloon. Muistin siis vihdoin viedä vanhan kännykkäliittymäni sim-kortin mökille jotta saimke tekstarihohjauksen lämmitykseen.

 

Virnumarjapuu

Pojan huoneen ikkunan takana kasvaa iso kastanja. Tai pojan mielestä virnumarjapuu. Nämä virnumarjat eivät kuulemma vaan juttele toisin kuin Puu fu Tomissa.

Tuo puu on kyllä ihana ja on sääli, että aikanaan tuokin pitää kaataa. Vanhan asuinalueen parhaita puolia on vanha puukanta.

Pahin kuume on jo takana, mutta silti päivä meni lähinnä ihaillessa kaunista syyssäätä ikkunalasin läpi. Tylsäksi päivä ei kuitenkaan käynyt. Eilen kotiimme saapui uusi pesukone. Sivusta täytettävä ja sehän sitten oli niin hämmentävä, että kylppärissä istui rinnakain moista ihmettä ihmettelemässä niin poika kuin kissakin. Muuten sitten lähinnä vaan kotoiltiin. Ylitin vastenmielisyyteni taikinan tarttumisista käsiin ja tein porkkanasämpylöitä. Yllättävän hyviä jopa. Edellisen kerran kun sämpylöitä leivoin seiskan kotitaloustunneilla vuonna 1994. Syksyn ensimmäinen perunamuussikin saatiin tehtyä. Niin ja pestyä kolme koneellista pyykkiä.

 

Tabletti lapselle

Nyt ei puhuta siitä miten muilutetaan antibiootti banaanin seassa epäluuloiselle jälkeläiselle vaan lapsesta ja viihde-elektroniikasta.

Meillä ensimmäin iPad saapui perheeseen pojan ollessa 10 kk ja pojasta kehittyikin nopeasti kohtuu suvereeni pädääjä. Itseasiassa vähän turhankin suvereeni ja nyt tuo meidän vanha iPad2:n kahden lasinvaihdon jälkeen on siinä pisteessä että siinä ei toimi enää puoletkaan kosketusnäytöstä. Toki tuon pädin jälkeen meille on tullut ensin minulle käyttöön iPad3 ja nyt mieskin investoi uuteen pädiin ja vahingosta viisastunena pädinkäsittelymahdollisuuksia on vähennetty.

Tietyissä paikoissa lapsen käteen annettava tabletti tai älypuhelin puoltavat kuitenkin paikkaansa. Viime yöstä vietimme ison osan lastenklinikalla häijynnäköisen kuumekouristuksen jäljiltä ja silloin Lumiasta katsotut Dinojunajaksot tulivat kyllä tarpeeseen. Videoilla on myös pelastettu ravintolakeikkoja kun nälkäinen lapsi hajoilee ruoan perään. Tablettia on katsottu pitkänmatkan bussissa, lentokoneessa, laivan kansipaikallaisena matkustettaessa ja lukumattomissa muissa tilanteissa. Käytössä tosin olemme silti huomanneet, että lapsi operoi huomattavasti varmemmin kännykän kuin tabletin kanssa. Jotenkin se vaan istuu paremmin taaperon pieniin näppeihin.

Teknologia- ja mediakriittisemmät varmasti tässä vaiheessa jo pyörittelevät silmiään, mutta itse koen tietotekniikan enemmän mahdollisuudeksi kuin uhaksi. Varsinkin kun lapsen mediakäyttöä valvotaan eikä esim. annatea seikkailla Youtubessa suositusten perässä mitä oudompiin videoihin ja pelata ikärajoiltaan vanhemmille tarkoitettuja pelejä. Tabletissa yhdistyy lapsenkin käytössä ne samat ominaisuudet joiden vuoksi itse tableteista tykkäämme. Siinä yksissä kansissa kulkee koko viihdepatteristo: luettavat, kuunneltavat ja katseltavat, pelejä unohtamatta. Itseasiassa olemme nyt pohtineet asiaa ja tulleet siihen tulokseen, että poika voisi saada oman nimikkokäyttöön tarkoitetun laitteen.

Ei emme ole menossa ostamaan lapselle omaa iPadia, emme edes iPod Touchia vaan poika perii enonsa vanhan iPod touchin, jossa ei tosin pyöri uusimmat sovellukset, mutta johon saadaan laitettua kuitenkin videoita, äänikirjoja ja musiikkia. Markkinoillakin on tosin herätty siihen, että lapset ovat kasvava kuluttajaryhmä.

Kurion perhetabletit ovat olleet jo pidempään markkinoilla ja miehen kanssa olemme seiskan edellistä versiota käpälöineet kaupassa. Se ei kuitenkaan vakuuttanut hinta/laatusuhteeltaan, mutta tuo 4s touch on itseasiassa aika kiinnostava. Se on tuotu markkinoille kilpailemaan juurikin iPod touchin kanssa ja suunattu sille ikäryhmälle joilla ei vielä omaa puhelinta ole käytössä. Hintakin on kilpailukykyinen. Reilu satanen Toys'r'usissa.

Kuriothan ovat Android-tabletteja, mutta kritiikkiä on tullut siitä, ettei Kurio Store ole ketterin mahdollinen sovelluskauppa. Netti on kuitenkin pullollaan ohjeita siitä miten muut kaupat saa tabletille toimimaan ja sittenhän sovellusvalikoimat ovat rajattomat.

Kuukausi sitten Samsung julkaisi vielä syksyllä myyntiin tulevan Galaxy tab 3 Kidsin. Laite on seitsemäntuumainen eli kilpailee keskikokoisen Kurion kanssa samassa painoluokassa. Mielenkiintoista on nähdä mihin hintaan tätä tablettia lähdetään myymään ja että tuleeko tämän myötä myös iPerheestä joku muu avaus nuorempien kuluttajien suuntaan. Uudet iPod Touchit kun hintansa puolesta painivat ainakin aivan toisessa sarjassa kuin Kuriot ja kuvittelisin, että tämä Samsungkin jäisi selvästi alle 200 euroon. Samsungin ongelmaksi sanoisin kuitenkin, että tuo muotoilu ei toimi. Lapsi haistaa sen, että sille yritetään antaa jotain sekundaa kun taas Kurion tabletit ovat muotoilultaan hyvin aikuismaiset (vihreät osat ovat kumikuorta) ja saattavat edes hetken hämätä alamittaista.

Kuvat: Samsung ja Kurio

 

Jatkosodan kierrätysmuotia

Yhdeksänkymmentäluku ja rippilahjaksi saadut Kalevalakorut ovat saaneet olla haudattuna muistojen perukoille ja korulaatikkoon visusti viimeiset vuodet. Nyt kuitenkin nuo Kalevalakorun muinaiskoruista muotonsa saaneet korut ovat alkaneet näyttää omaankin silmään todella hyvältä. Samaa teemaa sivuten kaivoin tänään korulippaasta esiin yhden korun joka kyllä ulkonäöltään on kovin kalevalahenkinen, mutta sijoittuu historiassa paljon tuoreempiin hetkiin.

Sain korun rippilahjaksi isoäidiltäni. Korun mummo oli saanut aikaan isoisältäni eli karjalaisittain äijältä. Kaunis koru kuljettaa mukanaan aivan erityistä tarinaa. Koru on nimittäin tehty maahan aamutusta lentokoneesta. Kuvio koruun taas on löytynyy karjalaisesta talon päätykoristeesta. Koruja minun tietääkseni löytyy tämän itselleni päätyneen yksilön lisäksi kolme muuta. Olisikin mielenkiintoista tietää, että vieläkö muut korut jatkavat kulkuaan, tai että päätyivätkö ne ikinä omistajilleen. Tarina kun jatkuu myös korun kääntöpuolella.

Vapunpäivänä 1944 annettu koru nimittäin ehti asustaa Karjalassa vain muutaman päivän yli kuukauden ja sen jälkeen mummoni viimeisen kerran sulki Kannaksella sijainneen kotinsa oven selkänsä takana ja lähti viimeisillä hetkillä kävellen lehmien kanssa evakkoon. Tai no aloittamaan kokonaan uutta vaihetta elämässään.

Koru on minulle tärkeä muisto siitäkin syystä, että mummoni oli ainoa isovanhemmistani, joka eli omaan aikuisuuteeni saakka. Itseasiassa äijästä minulla ei ole mitään muistikuvia muuten kuin valokuvien kautta. Koru on oikeastaan minulle sellainen konkreettinen muisto siitä isäni perheestä jota en juuri koskaan oppinut tuntemaan ja siitä matkasta jonka isäni perhe on kulkenut. Ainoa tätini kuoli jo ennen syntymääni ja isänikin kuolemasta on kohta 20 vuotta. Ja koru muistuttaa minua mummosta. Siitä sinnikkäästä naisesta, joka jätti kotinsa kahdesti ennen kuin ehti täyttää 27, rakensi itselleen uuden kodin tyhjästä ja hautasi aikaan molemmat lapsensa. Naisesta, joka torjui dementiaa ratkomalla kryptoja ja lukitsi aina oven ennen kuin kehtasi alkaa pelaamaan pasianssia.

Tärkeydestään huolimatta koru on jäänyt rasiaan. Välillä sen ulkonäkö ei tuntunut lainkaan ajankohtaiselta ja korun käytettävyyttä haittaa osittain sen materiaali. Eli koru haisee hieman rautaiselle ja toisaalta korun ketju on vähän lyhyt eli sen saa juuri ja juuri vedettyä pään yli, koska sattuneesta syystä lukkoa ei koruun tainnut olla saatavilla. Olenkin miettinyt, että josko koruun vaihtaisi uuden ketjun. Veikkaan, että koru tulisi paljon monipuolisempaan käyttöön, jos tuohon laitettaisiin tilalle vaikkapa pronssiketju, joka myös saisi olla reilusti pidempi eli koru laskeutuisi rintojen alapuolelle, jolloin ei olisi pelkoa siitä, että avonaisemmankaan kaula-aukon kanssa riipus olisi ihoa vasten.

 

Kuoma

Kuomat eivät ole ikinä kuuluneet meidän perheessä jalkineisiin joiden erinomaisuuden olisin ymmärtänyt. Pojalla niitä kokeiltiin, mutta ei ne lopulta minusta nyt niin lämpimät olleet mitä kaikki antoivat ymmärtää. Niin ja tautisen rumiakin ne ovat vielä.

Pojan kanssa sairaspäivää viettäessä luin kuitenkin uutta Kaksplussaa ja sieltä osui silmiin nämä aikuisten huopikkaat. Vähänkö söpöt. Jos minulla ei olisi jo huopavartisia lapikkaita niin saattaisin jopa harkita noita. Nyt kuitenkaan tarvetta ei ole. Tai elättelen ainakin toiveita, että pärjäisin lapikkailla sekä pojan raskausaikana ostamillani vaelluskengillä. Niin ja onhan mulla Uggitkin eli sinäänsä ei varmaan kovin kovaäänisesti pitäisi arvostella Kuomien ulkonäköä.

Lehteä lukiessa tulin myös siihen tulokseen, että tein oikein kun päätin lopettaa tilauksen tähän jaksoon. Oikeasti olisi kiva lukea lehdestä joskus jostain muustakin kuin parikymppisistä teiniäideistä joilla koulut ovat jääneet systemaattisesti kesken.

 

Summa

Pirkkahalli on messulogistinen persläpi.

Kolme päivää messuilla hyydyttää kaiken sosiaalisen älykkyyden.

Minä tarvitsen vastamelukuulokkeet junamatkoille.

Lapsi pystyy nostattamaan itselleen 39 asteen kuumeen näemmä minuuteissa.

Huomenna katsotaan varmaankin arviolta 16 jaksoa Dinojunaa.

Kuplasilmiä liimaamalla paperista voi löytyä ainakin neljä nallea.

 

Se aika vuodesta

Taas on se aika vuodesta.

Satsumat saapuivat kauppaan, aamulla tarvitsi pipoa ja Tampereella on jokainen hotellihuone buukattu alihankintamessujen vuoksi. On siis syksy.

Tampere on aina ihana vaikka illat hotellihuoneessa ovatkin yksinäisiä. Tosin tällä kertaa yksinäisyys oli omavalintaista. Pubikierroksen asemasta kummasti houkutti enemmän ajatus teekupista, satsumista sekä Broadchurchista. Ja sitä ennen ehdin puhua maailman taas oikealle tolalle ystävän kanssa 2h+k:n lohileipien ääressä.

Kotisoitto paljasti, että lapsi haaveilee tuliaisista. Aamulla toivelistalla oli dinonmuna, dinosaurussuklaata ja iso lelu. Isälle oli enää puhuttu vain isosta lelusta. Mahtaisikohan työnantajan ja yhteistyökumppanin logoilla koristeltu stressipallo käydä isosta lelusta? Olisi se ainakin aika monta kertaa isokokoisempi kuin tähän asti tuliaisina tuodut Angry Birds Mash'emsit.

 

Pyöräilykypärä nukelle

Meidän perheessä ei montaa ehdotonta sääntöä ole, mutta yksi niistä harvoista on se, että pyörälla ajetaan vain ja ainoastaan kypärä päässä. Sääntö on uponnut niin hyvin pojallekin, että kypärä tarvittiin myös nukellekin.
Koska valmiita kypäriä ei löytynyt piti kypärä tehdä itse. Projekti aloitettiin jo keväällä, mutta jäi vaiheeseen kun nukkeleikit olivat kesän yli paitsiossa. Nyt kuitenkin nuken hoivaaminen alkoi kiinnostaa poikaa uudelleen. Paavo-Aarre-vauva sai uuden nimen ja tunnetaan nykyään Tiinuna ja toki nyt sitten Tiinukin piti saada fillarireissuille mukaan.

Kypärä tehtiin paperimassassatekniikalla ilmapalloa apunakäyttäen eli meillä oli nuken pään kokoinen ilmapallo ja sen päälle sudittiin vuoron perään vesi-vehnäjauhoseosta ja sanomalehtisuikaleita. Systeemin annettiin kuivua pari päivää jonka jälkeen massapallosta leikattiin puolipallo kypäräksi.
Tässä kohtaa projekti jäi kesälomalle ja sitten se pitikin saattaa vauhdilla loppuun. Kiinnitykseksi laitoimme kuminauhan ja koska maalaamiselle ei jäänyt aikaa pinnoitettiin kypärä teipeillä. Kerrankin siis jotain hyötyä hieman lapasesta lähteneestä washiteippi-innostuksesta. Toimiva kypärä on jo tuollaisenaankin, mutta harkitsen vielä kypärän lakaamista tehdäkseni siitä hieman kestävämmän. Tai sitten eletään vaan vaarallisesti ja tehdään uusi kypärä jos tuo hajoaa.

Party animal

Tänään on valistuneiden arvioiden mukaan kissamme syntymäpäivä. Tarkkaa päivää ei tiedossa ole, koska kissahan on tullut meille eläinsuojelun kautta sen jälkeen kun joku ihmisentahra oli ensin piessyt kissan henkihievereihin. Kissan tullessa meille papereihin oli kuitenkin merkkitty 22.9. ja nyt matkamittariin on kertynyt kunnioitettavat 11 vuotta.

Tyypilliseen tapaan vanhemmille rouvashenkilöille kissa ei halunnut juuri juhliaan noteeraata vaan on juhlinut ne tiiviisti parisängyn alla. Palvelusväki kun syyllistyi eilen kamalamman luokan kissaloukkaukseen ja kehtasivat maalata olohuoneessa yhden kaapin. Luultavasti kaikista mieluiten kissa olisi synttärinsä juhlinut mökillä mummin hoivissa.

Mikäli tuo kissa tänään suvaitsee vielä näyttäytyä niin taidamme juhlia kuitenkin vastentahtoista juhlakaluamme muutamalla kissakarkilla. Tai kissa saa juhlia. Talouden ihmiset hyödynsivät jo nämä kirjaimelliset kissanristiäiset ja leipoivat satsillisen luumumuffineita.

 

Harvest Action

Teurastamolla oli tänään Harvest Action -tapahtuma. Sadonkorjuun tuotteita, askartelua, puuharadantynkää ja piipaa-autoja. Niin ja hämmentävän vähän ihmisiä tai sitten suuret massat löysivät perille vasta meidän lähtömme jälkeen. Näin nörttivinkkelistä katsottuna tuo tapahtuman nimi oli kyllä harvinaisen huono. Tai no ei nyt huono, mutta herätti välittömästi mielikuvia siitä, että paikalla uhrataan kerran sukupolvesta yksi neitsyt avaruudesta saapuneille ihmiskunnan orjuuttaneelle herrarodulle. Poika ei jotenkin oikein ollut markkinafiiliksissä ja meidän hämmästykseksemme yleensä varma hitti, paloautot eivät kiinnostaneet poikaa pätkääkään. Lopulta ainoa juttu josta poika innostui oli rintamerkkien tekeminen. Siinä on kuulemma galaksi ja hän teki sen äidille.

Rintamerkkien jälkeen käytiin syömässä vohvelit ja sitten lähdettiinkin jatkamaan matkaa. Tänään polkupyörän matkamittariin kertyi 35 kilometriä. Kotoa Tapiolaan kuviskerhoon, sieltä Teurastamolle, ruokakaupalle ja vielä takaisin kotiin. Toiveissa olisi ensi viikonlopulle vielä yksi pidempi lenkki. Tosin jos tuo syksy nyt oikeasti änkee kaikessa loskaisuudessa päälle niin taitaa jäädä väliin.

Niin joo ja kuvia katsomalla voikin päätellä, että huomenna leikataan pojalta kynnet.

 

Kahjo, joka matkustaa lapsen kanssa

Jaakko Kangasluoma oli eilen Hesarissa vakuuttunut siitä, että vain kahjo matkustaa lapsen kanssa. Kaipa se on sitten todettava, että kahjoja ollaan. Itse tosin olen sitä mieltä, että vielä kahjompaa olisi jättää ne reissut väliin jos matkakuume polttelee.

Toki on lapsia joille oma koti ja omat rutiinit ovat tärkeitä, mutta en silti sanoisi, että oma lapsemme olisi jotenkin poikkeuksellinen ollessaan aina valmis reissuun. Tyypillinen argumentti siitä, että eihän ne lapset reissuista mitään muista aikuisena ei myöskään ole kovin kestävä väite. Kun tuolla perusteella eipä sille lapselle myöskään tarvitse järjestää synttäreitä tai tehdä mitään muutakaan kivaa kuin vasta kouluikäisenä. Matkustamista voidaan myös pitää vaikeana ja vaarallisena, mutta kummasti niitä lapsiperheitä vaan asuu joka puolella maailmaa joten hyvin sinne porukan jatkoksi sopii sitten myös muutama reissaava perhekin.

Ei se lapsen kanssa reissuun lähteminen samanlaista ole kuin mitä reissut olivat ennen reissua, mutta ei se lopulta paljoa poikkea. Lapsen kanssa suunnitelmallisuus on tärkeämpää ja usein voi joutua tekemään valintoja siitä vinkkelistä, että esim. matkustusaikataulut jotenkin istuvat lapsen rytmiin. Tavaraa tulee luonnollisesti hieman enemmän, mutta toisaalta rattaiden kanssa reissatessa lapsen lisäksi myös kärryissä kulkee näppärästi puolet muusta maallisesta omaisuudesta.

Sekin on hyvä pitää mielessä, että muultakin maailmasta löytyy kauppoja joten kassiin ei lapselle tarvitse pakata joka päivälle kolmea vaihtovaatekertaa. Kantapään kautta opittuna suosittelen kuitenkin roudaamaan vaipat ainakin parin ekan päivän tarpeisiin kotimaasta ja myös tarvittaessa potan matkaan. Lapselle ei myöskään kannata pakata koko lelukorillista matkaan. Riittää että mukana on joku turvallinen unikaveri tai muu tärkeä lelu.

Kohdevalinnoissa olemme lapsen kanssa pelanneet varman päälle ja valinneet kohteita joista meillä on ollut aikasempaakin kokokemusta. Reissut tehdään tietyissä määrin lapsen ehdoilla. Emme kahden aikuisen voimin tosiaankaan näin paljon käytettäisi esim. Ruotsinlaivoja ja lentomatkojakin tehtäisiin varmasti enemmän kauempana oleviin kohteisiin. Lapsen kanssa kuitenkin voi harrastaa niitä meille reissuissa tärkeitä asioita eli museoita, nähtävyyksiä, yleistä pällistelyä ja täsmäshoppailua. Toki jos reissussa nauttii enemmän kosteista illoista on reissujen luonne lapsen kanssa tyystin erilainen ja muutos voi olla vaikeammin sulatettavissa.

Meidän tapauksessa kuitenkin matkustaminen pojan kanssa on itseasiassa niin hauskaa, että emme osaisi kuvitellakaan, että lähtisimme reissuin ihan vain kahdestaan. Nytkin suunnitelmissa on on kuluvalle tavlelle pari reissua. Puhumattakaan ensi kesän pyöräreissusta. Ja silloin ajateltiin jopa uskaltautua telttaan lapsosen kanssa.

 

Kissaa karvoihin katsomassa

Meillä kävi tänään leikkitreffeillä hurmaava pieni nuori nainen. Siinä välissä kun poika neitiseuralaisensa kanssa söivät kalkkunamurekepihvejä ja juttelivat filosofisia siitä miten jalka voi puutua jos istuu liian kauan potalla saimme myös kuorrutettua tytön kohtuu tukevalla kerroksella kissankarvoja.

Niitä karvoja on joka paikassa ja niistä ei vaan pääse eroon. Niitä vastaan voi yrittää taistella, mutta sitten ei ole ikinä missään ajoissa ja mielenterveyskin voisi rakoilla samaa tahtia kun teippirullasta kuoritaan kerroksia pois.

Yhden asian sitä kuitenkin voi tehdä. Vaihtaa ruokapöydän tuolit puisiin kankaisten asemasta. Eli taitaa killat matkata toviksi vintille ja puiset eriparituolit tehdä paluun.

 

Broadchurch

Koska kymppi on aina minun Tohtorini ei ollut varmaankaan mikään yllätys, että tänään yhdeksältä parkkeerasin itseni tiiviisti sohvannurkkaan katsomaan Broadchurchia. Ranta löytynyt nuoren ihmisen ruumis, pieni yhteisö, ulkopuolinen omien demoniensa vainoama rikostutkija. Kuulostaa pelottavan pahasti Twin Peaksiltä, mutta niin toimivalta. Ja siis sanon tämän ihan vilpittömästi vaikka noin lähtökohtaisesti sarja jossa David Tennant puhuu omalla aksentillaan onkin jo puhdasta parhautta.

Hyvän sarjanhan tunnistaa siitä, että sitä katsoessa tulee tunteita. Itkijänainen-asteikolla arvosteltuna tämä sarja menestyi hyvin. Sanoisin olleeni jotain räkähirviön ja suihkulähteen väliltä.

Sarja pyörii siis maikkarilla, tiistai- ja torstai-illoissa ysiltä. Kannattaa katsoa!

 

Posted with Blogsy

Syksy tuli

Ja niin se syksy sitten tuli. Eteisessä ja kylppärissä roikkuu kurakamppeita. Lenkkarit taisivat jämähtää pysyvästi päiväkodille (mitenhän ne muistettaisiin huomenna hakea kotiin). Sade yllätti myös työmatkapyöräilijät ja eilen illalla hinkattiinkin rapaa pois levyjarruista ja tänään muistin taas pakata sadeviitan olkalaukkuun mukaan. Syksy vaatii myös syksyn ruoat. Eilen keiteltiin sosekeittoa perunasta, purjosta ja kesäkurpitsasta.

Kokkausapulaisena toimi lapsi ja tälläkin kertaa toimi mainiosti se, että kun lapsi saa osallistua kokkaamiseen niin lopputuloskin maistui. Sosekeitot kun ovat tähän asti olleet pojasta aika epäilyttäviä. Nyt ainoa mikä hämmästytti oli se, että Koskenlaskija tosiaankin suli kattilaan eikä keitosta löytynyt herkullisia sattumia.

Priorisointikysymys

Istun taas junassa ja tässä Suomena halki kiitäessä on aikaa pohtia taas syntyjä syviä ja pääsin taas pyörittelemään päässäni tätä minun onnellisuusprojektiani. Mietin asioita ja tekoja, joista saan iloa. Ja mietin, että miten pitkälti minun pitäisi poistua omalta mukavuusalueeltani tullakseni hieman paremmaksi versioksi itsestäni? Pitääkö pyrkiä aina tekemään siten miten on järkevintä ison kuvan kannalta vai onko luvallista tehdä asioita jotka tuottaa mielihyvää sen kustannuksella, että järkevä asia lykkääntyy?

Kaikki tämä lähti liikkeelle siitä, että tänään sähköpostiin tuli Norwegianin tarjous. Ja minä ihan vain nopeasti kävin huomaamassa, että alkuvuodesta jos lähdetään niin päästäisiin koko perhe 300 eurolla Lontooseen. Pitkä viikonloppu Lontoossa alkoi tuntua yhä vaan paremmalta vaihtoehdolta kun palasin lounaalta takaisin työpöydälle ja koko alkumatka junassa menikin googletellessa lentoajankohtia ja majoituskustannuksia. Meidänhän ei tosiaankaan pitänyt mennä ulkomaille keväällä. Meidän piti olla järkeviä ja maltillisia ja pistää rahaa syrjään uutta autoa varten. Niin ja käyttää vapaa-aikamme kodin remontoimiseen. Mutta sitten taas Lontoo. Se toinenkin ihminen innostui asiasta. Se joka normaalisti aina se järkevämpi ja harkitsevampi. Tosin onhan se nyt pitkään ollut selvää, että tuo auto on meillä prioriteettilistalla viimeisenä. Itseasiassa äkkiä päässä ynnäämällä niin auton arvo vähäisempi mitä minulla tällä hetkellä päällä olevien vaatteiden ja korujen yhteen laskettu arvo taitaa olla. Ja ne lattialistat ovat asuneet sohvan takana pinossa jo kohta neljä vuotta.

Kyökkipsykologina kuitenkin diagnosoin, että nyt kun olen vierottamassa itseäni uusien asioiden shoppailusta huutaaa pää kuitenkin jotain uutta ja jotain kiinnostavaa. Jotain sellaista joka riikkoo kaavaa ja pysäyttää arjen. Ja sen pitäisi kuitenkin myös tuoda jotain nautintoa. Sitä nautintoa ei se uusi tai no uudempi peltilehmä osaisi tuoda. Reissussa on myös helppo unohtaa ne arkiset huolet ja murheet. Hotellihuoneessa ei kiinnittämättömät lattialistat juurikaan muistuttele olemassaolostaan ja ruokakin on täysin luvallista noutaa ravintolasta. Sitä arkea ei kuitenkaan pääse ikuisesti pakoon, joten taidan ehdottaa miehelle diiliä. Reissuun saadaan lähteä, mutta sitä ennen me urakoidaan ne lattialistat paikoilleen. Katsotaan sitten sen auton suhteen elämää myöhemmin. Erinomaisena asioiden itseni kannalta hyväksi selittäjänä kun voin todeta, että ehkä nyt kannattaa odottaa minkälaisia päätöksiä tehdään autoverotuksen suhteen. Koska faktahan on se, että tuskin me tuon toisenkaan auton kanssa sen hanakammiksi autonvaihtajiksi tullaan.

Ikätasolla, myös uhmassaan

Tänään oli neuvola.

Sankarimme on kolmen vuoden iässä 102 senttiä ja 16 kiloa. Kasvaa sopusuhtaisesti omalla käyrällään. Kehitys ikätasolla, myös uhmassa.

Viimeistä kommenttia ei tosin kirjoitettu neuvolakorttiin. Se on varmaan neuvolaterkkojen käytöskoodin vastaista. Jos neuvolakortteja uskotaan niin Suomessa on vain suloisia, mainioita, jänteviä, reippaita, hyvin kasvavia lapsia. Vauvavuotena naureskelin kun ihmiset internetissä hehkuttivat neuvolakortin kommentteja, että sehän se vasta olisi jos jonkun korttiin kirjoitettaisiin, että veltto ja omituisen näköinen lapsi, kitisee jatkuvasti, haisee pahalle. Näin jälkikäteen ajateltuna se ehkä kuitenkin on hyvä, että jossain paikassa kirjataan ylös ne hyvät jutut. Varsinkin tällaisen toisinaan enemmänkin ihmispersettä muistuttavan uhmaperkeleen kanssa kun se positiivinen palaute tuppaa jäämään ympäristössä vähän vähäisemmälle.

Pakko myöntää, että tämän uhmaikäisen kanssa se sormi menee useammin kuin harvoin. Ei se uhma yllätyksenä tullut, koska olen aitiopaikalta saanut seurata pojan serkkujen uhmailuja. Eikä se nyt ole mitenkään etäisekseen tullut. Äiti ja isoveli edelleen lämmöllä muistelevat erään nimeltä mainitsemattoman blogaajan raivaria johon liittyy muun muassa muovailuvapaketin puremista. Silti pakko myöntää, että sitä tuntee olonsa tietyillä mittareilla mitattuna aika epäonnistuneeksi kun työkaveri kahvipöydässä kertasi, että kyllä heillä lapset uskovat kun niille sanoo. Ei ne ala inttää vastaan. Noin abstraktilla tasolla liikuttaessahan se on hienoa pelkästään, että lapsi ei ole mikään kynnysmatto ja niele asioita valmiina. Jos kukaan ei koskaan olisi kyseenalaistanut me istuttaisiin edelleen koko ihmiskunta Afrikassa tai ainakin elettäisiin aika erilaisessa yhteiskunnassa. Silti ihan käytännön arjessa olisi mukavaa, että asiat sujuisivat vähän jouhevammin.

Toki niitä hyviäkin päiviä on. Niitä jolloin nukkumaan mennessä tajuaa, että kertaakaan ei tarvinnut korottaa ääntä. Niitä jolloin kaikki siirtymiset menevät ilman raivoa, ruoka tulee nenän eteen juuri oikeaan aikaan ja oikeassa muodossa ja sukatkin ovat oikean väriset.
Mutta sitten vastapainoksi on niitä päiviä jolloin kaikki tehdään itkulla tai huudolla tai mieluiten molemmilla. Sellaisia päiviä jolloin lapsen mentyä nukkumaan pulssi hakkaa korvissa ja tuntuu kuin itsekin olisi juossut maratonin vaikka todellisuudessa vaan oli taivutellut (sanan kirjaimellisessä tarkoituksessa) jälkeläisen syömään iltapalaksi jogurtin ja omenan ja pukemaan pyjaman päälleen sekä harjaamaan hampaat. Surullisinta noissa päivissä on kuitenkin se kun miettii miten pahalta pienen ihmisen sisällä tuntuu niinä hetkinä kun kaikki pitää tehdää itkulla ja raivolla. Miten paljon siellä pienessä päässä ne ajatukset risteilevät ja mitä me vanhemmat voidaan tehdä helpottaaksemme sitä oloa. Sitten sitä siinä yrittää tehdä parhaansa ja lopputuloksena saa kuulla, että ei ne meidän muiden lapset vaan.

Kai sitä vaan pitää purra hammasta ja kestää. Ja kuunella vaikka Kuningas Eitä.

Raketillinen hyviä yöunia

Jälkeläinen muutti viime viikolla pysyvästi omaan huoneeseensa nukkumaan. Purimme meidän huoneessa majailleen jatkettavan lastensängyn ja sovittiin, että yöt ainakin aloitetaan omassa sängyssä, mutta vanhempien väliin saa aina tulla. Ja niin sitä on tultukin. Poika ei tosin uskaltanut kulkea yksin kulkea olohuoneen ja eteisen läpi, joten yleensä yöllä mies on saanut juosta poikaa hakemaan. Ärsyttäväähän tuo oli jos rehellisiä ollaan ja varsinkin kun pojan huonon vauvavuoden jäljiltä minusta on tullut vähän univammainen eli jos herään yöllä en helpostikaan saa unta tultiin siihen tulokseen, että jotain pitäisi keksiä. Ratkaisu onneksi löytyi eilisellä kauppareissulla.

Osramin Orbis-yövalo oli pojasta aivan täydellinen jo ulkomuodoltaan ja vielä hienommaksi se muuttui kun pojalle selvisi, että raketti irtoaa alustasta ja muuttuu taskulampuksi. Viime yönä neljän jälkeen havahduimmekin siihen kun pienet läskiset jalkapohjat lätisivät linoleumia vasten ja taskulamppuraketti napsautettiin pois päältä pojan kiivettyä meidän väliimme. Täytyy toivoa, että seuraavatkin yöt menevät yhtä hyvin.

Ihmeellinen hämähäkkimies

Huomaa, että kesä on ollut lämmin. Heräsimme tajuamaan, että pojalla ei ollut kuin yhden sopivan mittaiset farkut ja jotain siistimpää housua olisi kuitenkin hyvä kaapista löytyä kyläilyjä ja perhejuhlia varten. Helppona ratkaisuna suunnattiin H&M:lle ja pakko sanoa, että nyt ensimmäisen kerran tuli vastaan se, ettei äidin ja pojan maut nyt ihan menneet yksiin. Nyt meillä sitten on lapsella housut joiden väriä lähinnä kuvailisin neonkeltaiseksi. Eikä siinä vielä kaikki...

Olisitte nähneet sen ilmeen mikä pojalla oli kun se tuli rekkien välista rutistaen onnesta soikeana hämähäkkiasua. Tohkeissaan lapsi selitti, että se on juuri sellainen, jonka kuvan hän on nähnyt pädillä eli ilmeisesti lapsi on lukenut blogeja taas minun olkani ylitse ja halusi varmistaa onko se sopivaa kokoa. No olihan se ja ei minulla ollut sydäntä sanoa, ettei me tuota ostettaisi. Tyytyväisenä tuo meidän mahtava Hämähäkkimiehemme kävi vaihtamassa asun päälleen pukukopissa ja touhotti menemään ympäris Tapiolaa ja Selloa.

Itkutkin asun vuoksi on jo itketty. Ensimmäisen kerran kun pojalle selvisi, että asussa ei voi mennä maanantaina neuvolaan ja päiväkotiin ja toisen kerran kun tylsät vanhemmat käskivät vaihtaa asua ennen nukkumaanmenoa (ja vielä törkeästi toiseen hämähäkkimieskuosiseen vaatteeseen).

Blobfish

Tämän päivän somesyötteeni on täyttynyt siitä tiedosta, että blobfish on valittu ankeimman näköiseksi eläimeksi.

Sinäänsähän on jo julmaa, että merenelävilläkin järjestetään missikisoja. Vielä kuitenkin ankeampaa oli tajuta SeaLifen päivityksestä blobfish tunnetaan ilmeisesti suomenkielessä tuttavallisesti läskikalana. Meidän perheessä (ja varmaan hyvin monessa muussakin lapsiperheessä) nuo möykyt nimittäin tunnetaan pohjakaloina kiitos Pasin, Pasin ja Pasin. Minne saa valittaa, kun Oktonauteissa on virhe. Saattaa kuitenkin olla, että jatkossakin lennossa suomennan meidän Octonauts and the Undersea  Eruption -kirjassa Pasit jatkossakin pohjakaloiksi.

Niin nyt kun teemaan päästiin niin koska ne Oktonauttien toisen kauden jaksot saadaan Ylelle?

Treffeillä itsensä kanssa

Olen elokuvien innokas katsoja, mutta jostain syystä en osaa käydä yksin elokuvissa. Lukiossa kävin yksin katsomassa Eyes wide shutin ja nyt jo heti melkein 15 vuotta myöhemmin menin uudelleen yksin elokuviin.

Blue Jasmine oli hyvää Woody Allenia. Sellaista, joka nappaa mukaansa (toinen ääripää on se Kinokoplassa kymmenisen vuotta sitten esitetty Allen, joka kuului elokuviin jonka aikana onnellisena nukuin). Nytkään uni ei kyllä ollut kaukana kun poika pisti viime yönä hulabaloon käyntiin. Päätin kuitenkin lähteä treffeille itseni kanssa kun perheen miehet suuntasivat Turkuun ja päätös ei harmittanut. Cate Blanchett on upea näyttelijä ja omalaatuinen tarina kuljetti mukanaan. Suosittelen elokuvaa lämpimästi jos tykkäät yleisesti Allenista.

Tätä viiltävämpään analyysiin ei nyt väsyneet aivot taivu. Ehkä sitä pitäisi vain mennä nukkumaan. Vaikka outohan se on yksinään mennä nukkumaan. Mahtaisinkohan saada tuon kissan houkuteltua makuuhuoneeseen mörönsyötiksi?

We are family

Apple julkaisi kuvia uusista iLuureista. Halpismalli näyttää siltä, että joku on käynyt tutustumassa Lumioihin, mutta uusi lippulaiva iPhone 5s uudessa shampanjavärissään toi mieleen jotain aivan muuta.

Olen kohtalaisen varma, että jos Dynastian Krystle ja C3PO saisivat yhdessä kännykän muotoisen lapsen (koska miksi ne eivät saisi) olisi lopputulos juurikin tuon uuden iLuurin näköinen.

Ja kyllä, minun olisi tosiaankin aika mennä nukkumaan.

Parasta tänään

Punaiset huulet. Kerran vuoteen sitä muistaa kaivaa huulipunan meikkipussista.

Suu pysyi hymyssä koko iltapäivän kun huulet olivat punatut. Viis siitä, että televisiokuvauksissa ollut miespuolinen työkaveri kuittaili, että meillä on molemmilla tavallista voimakkaamman meikin päivä.

Tosin päivän toiseksi paras juttu on työkaverini. Mahtavia tyyppejä, joiden kanssa sai taas nauraa useampaan otteeseen. Että minä pidän niistä ihmisistä.

Kolmannen ilonaiheen toi lapsi joka tohkeissaan pakkasi tavaroitaan kun huomenna pääsee mummin luo. Tai no lisätään samaan kastiin myös aviomies joka kolmen päivän työmatkalle majoittuu anoppinsa hoiviin, jotta saa tarjottua lapselle lapsen kovasti kaipaamaa mummiaikaa.

Ja neljänneksi treffit telkkarin kanssa. Ylellä Poliitikon aviomies. Kannattaa katsoa!

Arkiaamuna

Elämänlaatu aamuissa parantui välittömästi kun päiväkotimatka kutistui sataan metriin. Silti valitettavan usein totuus on jotain seuraavaa.

Jostain pitää tinkiä ja yleisen viihtyvyyden vuoksi se yleensä tuppaa menemään niin, että tärkeintä on saada lapsi ajoissa aamupuurolle ja äiti liukumien puitteissa töihin ja sen jälkeen valittavaksi jää joko puleerattu äiti tai se ettei kukaan itke ja huuda. Ja niinhän siinä tuppaa käymään, että vaaka painuu aina konfliktivapaan aamun puolelle ja sitten sitä töissä ollaan pitkälti sen näköisenä millaisena sieltä sängyn pohjalta on satuttu nousemaan.

Onneksi hiuslaatu on kiitollista laatua ja polkkatukka helppo pitää kuosissa. Kunhan nyt muistaa lykätä pinnin pitämään tukan pois naamalta. Kasvojen osalta tilanne pelastui sinä hetkenä kun Garnier keksi alkaa tuoda Suomeen BB-voidettaan, tosin nyt vaihdoin tuon hiljattain Terre d'ociin, joka tuntuisi olevan myös iholle. Tuurilla jopa saan ripsiväriä silmiin ja jos villiksi heittäydytään niin vähän puuteria nenään. Turhan usein tosin tuo jälkimmäinen vaihe toteutetaan työpaikan vessassa. Meikittömyys olisi muuten ihan validi ratkaisu, mutta kolmen vuoden krooninen univelka näkyy naamasta ja nyt kun tukkaa ei värjää niin hiukset, naama, kulmat ja ripset tuntuvat olevan kaikki samaa epäväriä, joten olisi kiva jos edes ne silmät jotenkin erottuisivat naamasta (tai no muutenkin kuin silmäpussien osalta). Ja mitä sitä kiertelemään. Olen turhamainen ja noilla pienillä avuilla se lopputulos on vaan katsetta kestävämpi. Tosin pakko myöntää, että kun Kaarina Suonperää kuulin käytötapoihin liittyen saatoin ihan vain protestina kulkea töissä pari viikkoa vailla meikkiä ja jätin laittamatta sukat jalkoihin.

Sunnuntai-illan huumaa

Mikään ei nosta sunnuntai-iltana tunnelmaa yhtä hyvin kuin kylpyhuone täynnä lajiteltua pyykkiä ja havainto siitä, että 11 vuotta uskollisesti palvellut Upo päätti ilman ennakkovaroitusta purkaa yhteistyösopimuksemme. Nyt sitten iltaohjelmaksi muodostui kahdella koneella suoritettu googlaus, jolla yritettiin paikallistaa kylppärin kaikkia standardeja kapeammasta ovesta sisään mahtuva pyykinpesukone. Ja mielellään sellainen johon mahtuisi kuutisen kiloa pyykkiä ja linkoustehokin olisi vähintään B.

Tuohon yhtälöön kun lisätään vielä se surullinen totuus, että viikko sitten alkanut pieni pintaremonttimme on siinä pisteessä, että kaikkea on myllätty, mutta mikään ei varsinaisesti ole paikallaan niin tämä kotihan on nyt suoraan karannut jostain jenkkien tositv:n siivousohjelmien ennen-tilanteesta. Että ei ihan ole nyt feng shuit kohdillaan. Tosin mitä muuta voi odottaa kun asunnon kaikki kengät on sijoitettu tiedon ja itsetuntemuksen nurkkaan ja varallisuuden kulmastakin löytyy biojäteastia.

Että näissä tunnelmissa sitä taas pitäisi lähteä puskemaan yhteen työviikkoon. Toivotaan, että kaikki pysytään terveinä ja muutenkin arki rullaa. Ruokapuolella ei tarvitse stressata ainakaan, koska me syödään tästä maailman tappiin perunaa. Tänään nimittäin käännettiin kolhoosiviljelypalstaa ympäri ja nyt niitä pottuja piisaa. Niin ja päivän teemaan sopivasti taisin käräyttää siellä kykkiessäni niskanikin.

Kesän viimeinen vai syksyn ensimmäinen

Vaikka olen asunut koko ikäni merenrantakaupungissa ei meri ikinä näytellyt elämässäni mitenkään isoa roolia. Itseasiassa saattoi mennä välillä jopa vuosi ilman etten merta nähnyt. Itseasiassa meri tuli mukaan kuvioihin oikeastaan vasta lukiovuosina kun parhaan ystäväni perhe muutti meren läheisyyteen. Helsingissä asuttaessa meri on kuitenkin saanut ihan uuden roolin elämässä ja olen säännöllisesti kateellinen miehelle, joka saa polkea päivittäin hurmaavan kauniissa merellisissä maisemissa. Tänään onneksi minäkin pääsin nauttimaan noista maisemista kun poljimme syksyn ensimmäiseen perhekuviskertaan. Aamu oli täydellinen. Aurinko paistoi, meri kimmelsi tyynenä ja keltaisia lehtiä tippui koivuista rantatielle. Ja tietenkin me oltiin lähdetty niin viimetingassa, että ei ollut aikaa jäädä kuvailemaan. Onneksi kuviksessa tehtiin kuitenkin oma matka Austraalian maisemiin ja niistä tuli kuviakin.

Kurssin teema on matka maapallon ympäri ja liikkeelle lähdettiin aboriginaalien maalauksista. Opettaja oli ihanasti eriyttänyt erilaisia toteutustapoja ja me lähdimme työstämään pienille lapsille helpointa tekniikkaa ja tuhansien pisteiden tökkimisen asemasta tartuimmekin ensin siveltimiin ja kuplamuoviin.

Haluttu kuvio siis maalattiin ensin kuplamuoville ja siirrettiin siitä painamalla muovia maalipinta alaspäin paperille. Ensimmäiseen työhön poika halusi vielä meiltä vanhemmilta apua kuvion tekemiseen, mutta viimeisteli itse työnsä perinteisemmällä menetelmällä eli puutikulla ja maalilla.

Toisen työn poikanen sitten tekikin lähinnä omin voimin ja totesi, että nyt on maalattu ihan riittästi ja voimme siirtyä kahville.

Eli niin me sitten tehtiin. Viime kevään WeeGeen Sis.delin brunssi oli kurssikertojen vakkarikamaa, mutta nyt taitaa olla niin, että ei taideta jaksaa vaivautua. Se menu ei ole oikein uudistunut mihinkään suuntaa tänä aikana. No tänään oli paistettua halloumia, mutta ei silläkään kuuhun mennä. Pojalta tuo on kohtuuhintainen kun maksaa pitää vain euro ikävuodelta, mutta aikuisilta tuo hinta on kyllä aika riistoinen. Varsinkin kun siellä on tarjolla joka kerta ne samat leivänpäälliset ja feta-parsapiirakka. Parasta antia ovat mehut ja pojan kannalta on kivaa, että keitettyjä kananmunia on joka kerta ollut tarjolla. Kertavisiitille brunssi on ihan jees, mutta puolentusinaa käyntiä saa sen maistumaan vähän puulta. Suoraan sanottuna nyt harmitti että jäätiin brunssille eikä poljettu suoraan keskustaan ja syöty lounasta vaikka Fafa'sissa, jossa minäkin olisin saanut sen halloumini ja vielä falafelien ja tsatsikin kera. Niin ja puhumattakaan niistä bataattiranskiksista.

Nyt kuitenkin syötiin keskinkertainen brunssi ja sen päälle vasta poljettiin. Länsimetron rakennustyömaa teki pyöräilystä paikoin epämiellyttävää ja Lauttasaaren kohdalla viitoitettu reitti oli jokseensakin omituinen ja paikoin jopa vaarallisen oloinen huonosti suunniteltujen valo-ohjausten vuoksi. Keskustaan kuitenkin päästiin kolmena kappaleena ja mies pääsi tuhlaakaan puolet maallisesta omaisuudestaan sarjisfestareille. Päivän 22 kilometrin päälle sotkettiin vielä iloisesti viimeiset kahdeksan kilometriä kotiin, jätettiin kirjat odottamaan ja käytiin vielä Prismassa. Kotipihalla mittari näytti 32 kilometriä ja kroppa huusi kovia rasvoja. Päivä oli kyllä mitä mahtavin pyöräilyyn ja toivottavasti saamme nauttia noista hyvistä keleistä vielä pitkään. Ensi lauantaille olisi jo toiveissa toisenlainen pyöräretki taiteilun päälle.

Pallo on pyöreä

Yksi parhaita puolia siinä, että mies osti matsiliput vähän turhan viime tingassa oli se että tuossa kulmalipun kohdalla sai katsella kolmisen varttia ihan luvan kanssa Ikerin takapuolta.

Niin joo ja 93 minuuttia mainiota jalkapalloa. Kyllä kelpasi!

Teetauko jatkuu

Teepaketti tarjoaa elämänviisausten lisäksi myös taukojumppaa. Mitenhän nopeasti sitä pääsisi saikulle jos lähtisin tuohon käytävälle kierimään?

Epäkelien takki

Ennen kuin kevät kunnolla vaihtuu kesäksi ja kesä takaisin syksyksi vallitsee Helsingissä turhan usein epäkelit. Sellainen sää jossa takki on liikaa, mutta hupparillakaan ei enää pärjää.

Eilen lapselle ulkovaatteita päälle auttaessani huomasin, että viime keväänä käyttöön ottamamme Polarn o. pyretin windfleece oli muuttunut mittaisuhteiltaan jotenkin aivan vääräksi pojalle. Windfleece on muuten ollut aivan täydellinen takki näihin syksyisiin ja keväisiin epäkeleihin. Se kestää Helsingin ikuisen tuulen, pienessä sateessakin tuolla on pärjännyt ja se hengittää. Materiaalikin on notkeampi päällä kuin kuoritakit. Nyt kuitenkin takki oli yhtäkkiä samaan aikaan liian suuri ja liian pieni. Hihoissa riittää pituuttaa, mutta pituus alkaa jääsä lyhyeksi muuten. Ja leveydestä takkiin sujahtaisi 1,5 poikaa.

Meillä käytössä oleva takki on samaa mallia alakuvan vasemman yläkulman kanssa eli sesonkiväriä/kuosia oleva takki. Eco-malliston takit ovat malliltaan istuvampia, mutta lisäksi minua mietityttää nuo resorit. Napakat resorit ovat hyvät kun takki on päällä, mutta vaikeuttavat kummasti pienen lapsen pukemisharjoitteluja. Eli nyt kovasti näyttää siltä, että ensi keväälle tarvitsemme uuden epäkelien takin ja kokonaan uudelta valmistajalta.

Kuvien perusteella Reiman takit voisivat istua paremmin tuolle meidän puikulan muotoiselle lapsellemme. Tuo Angry Birds-kuosinen softshelltakki olisi varmasti pojan mieleen, mutta minua miellyttää ehkä enemmän ulkonäöllisesti tuo raidallinen windfleece tuon irrotettavan hupun vuoksi. Täytyy toivoa, että Reima toisi ensi sesonkiin hupullisen softshelltakin markkinoille.

Tämä syksy nyt kuitenkin mennään tuolla vähän hassun istuvuuden takilla. Pian ne kunnon kuoritakkikelit kuitenkin taitavat tulla ja sitten ollaankin ennen kuin huomataan takaisin haalarikierteessä.

Kuvat: Polarn.o.pyret ja Reima

Ravintoympyrä

Sen tarkemmin pottayksityiskohtiin menemättä on pakko todeta, että päiväkodin aloituksen huomaa. Helsingin päiväkodeissa on nostettu luomun määrää ja ruoan laatu parantunut tämän 1,5 vuoden aikana. Silti ruoka taitaa olla aika lisäaineistettua ja tilannetta ei helpota myöskään se, että poika systemaattisesti taitaa nirsoilla ruokaa ja syö vaan kaikki nopeat hiilarit ja juo maitoa.

Kotona sitten pyritään tasapainottamaan dieettiä, että ravintoympyrä olisi suunnilleen tasapainossa. Tänään tarjolla oli broilerijauhelihapihvejä ja kasviksia kermaviilikastikkeen kanssa.

Avomaankurkut ja avokadot ovat nyt pojan lemppareita, tomaatit uppoavat tasaisen varmasti, mutta paprika vaatii työstämistä. Mummin tyylillä tehdyt jauhelihapihvit ovat oikeastaan ainoa liharuoka, joka poikaan uppoaa. Onneksi resepti on superhelppo ja satsista riittää myös pakastimeen.

Mummin broileripihvit:

800g jauhelihaa
1 prk kermaviiliä
Sipulia
Mausteita (tai mökkiolosuhteissa hyväksi havaittu sipulikeittopussi)

Paistetaan uunissa 200 astetta 20 minuuttia.

Leipoksia

Poika on innokas kokkaaja ja viikonlopun suosikkileikki olikin jälleen kerran erilaiset kokkausleikit. Lukuisien mielikuvituskakkujen jälkeen poika tuli kysymään, että leivotaanko leipoksia ja niitähän sitten piti tehdä.

Leipokset eli muffinit syntyvät helpolla reseptillä. Ei mitään vaahdotuksia, sulatuksia tai vastaavia. Sotketaan vaan kuivat aineet ja nopeasti käännellään nesteet sekaan. Makua antamaan lykätään milloin mitäkin. Tällä kertaa maku tuli mustikoista ja paistamisen jälkeen päälle valutellusts kinuskikastikkeesta. Ensi kerralla voitaisiin laittaa vaikka omenoita ja kanelia.

Idioottivarmat muffinit (6 kpl)

1 dl vehnäjauhoja
0,5 dl sokeria
0,5 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
1 rkl fariinisokeria/kaakaojauhetta/mitä nyt kaapin perältä löytyy
Jotain sattumaksi kelpaavaa about desin verran

0,25 dl maitoa/vettä
1 kananmuna
0,5 dl öljyä

Kuivat aineet sekaisiin, käännellään nopeasti nesteet sekaan ja kipataan satsi muffinivuokiin. Uuniin 200 astetta ja suunnilleen varttia myöhemmin leipokset on valmiit.

Miten keskustella miehen kanssa

Kaikki parisuhdeviisaat muistavat kertoa, että parisuhteessa pitää kommunikoida. Aina jokus se vaan on itsestä riippumattomista syistä vaikeaa...

Kun ääni häviää niin onneksi pädistä löytyy piirustusohjelma.

Eli tosiaan ääni otti ja hävisi ja siinä missä eilen pystyin sentään auttavaksi puhumaan ei nyt suusta tule kuin kähinää vaikka miten pinnistäisi ja katsoin parhaaksi olla pinnistämättä. Puhumalla leipänsä tienaavalle asiantuntijalle ne äänihuulet kun ovat kohtalaisen tärkeitä.

Ärsyttävintä tässä on se, että tämä mykkyys eristää sosiaalisesti. On vaikea olla hysteerisiä vitsejä kertova ilopilleri kun viestintäkanavana on toinen etusormi ja kosketusnäyttö. Sentään tuosta piirustusohjelmasta löytyy taustakuvia.

Koska mikäpä olisi hauskempaa kuin kysymys voileivistä Justin Bieberin naamalle kirjoitettuna?

No totuuden nimissä. Harvemmin ne meidän illat juurikaan tästä säteilevämmäksi vaikka minusta miten irtoaisi ääntä. Silti hartaasti toivon, että huomenna lääkäri keksisi jonkun vippaskonstin jolla minut saataisiin puhuvien kirjoihin.

Hiljainen reissu Tukholmaan

Torstaina karkasin töistä heti kun liukumat vaan sallivat ja kiiruhdin Viikkarin terminaalille tapaamaan reissuseurueemme muita osapuolia. Lähdimme risteilylle kolmen aikuisen ja kolmen lapsen voimin, joten tiedossa reissu lasten ehdoilla.

Menomatkalla nuo kolmevuotiaat hoitivat pitkälti itsensä viihdyttämisen. Leikkihuone, Ville Viikinki ja pikkuautot olivat selvästi pienille miehille sopivaa.

Aikaisemmat risteilymme olemme tehneet koulujen lomasesongin aikaan ja poika oli loppupeleissä vähän pettynyt siitä, että tällä kertaa päässyt Ville Vikingin kanssa discoon tanssimaan. Viime jouluin jääkausidisco Villen ja Sid-laiskiaisen kanssa on ollut yksi kestosuosikkijutuosta.

Muuten tuolla laivalla oli kyllä hiljaista. Torstai-iltana Suomesta ei mainittavia bileporukoita lähtenyt ja perjantaina Ruotsista laiva kyllä pakkautui kohtuu täyteen, mutta suurin seurue taisi nimittäin olla joku paikallinen kuurojen liiton porukka. Meidän porukalla reissu tosin kiersi lähinnä leikkihuoneen, ravintolan sekä hytin pyhää kolmiyhteyttä. Pojan nukkuessa me vanhemmat lähinnä vain lojuttiin sängyissämme ja luettiin kirjoja. Reissulla sainkin luettua alusta loppuun David Nichollsin Kaikki peliinin.

Aamulla lähdimme laivalta heti sen saavuttua satamaan ja olimmekin Skanssenin porteilla jo suunnilleen yhdeltätoista.

Skanssen oli aivan paras matkakohde tällaiselle lyhyellee visiitille. Eläimiä, entisten aikojen miljöötä ja hauskoja leikkipaikkoja sisältävä alue oli oikea lapsiperheen paratiisi. Tosin meillä jäi varmaan reilu puolet alueesta koluamatta, koska kahden aikaan jouduimme toteamaan pienten miesten olevan ihan tsippejä, koko porukan nälkäisiä ja että varmaankin olisi syytä lähteä kävelemään jos mielitään kävellä takaisin laivalle.

Pienten ihmisten raati äänesti Skanssenin parhaaksi kohteeksi uuden lasten eläintarhan ja siellä olleen käärmeliukumäkikukkulan. Jos niistä olisi kiinni olisimme varmaan vieläkin siellä peppumäkeä laskemassa. Ensi kesälle olemme suunnitelleet pidempää reissua Tukholmaan pyöräretkemme yhteyteen ja silloin pitää kyllä varata Skanssenille kokonainen oma päivä.

Ja pari päivää muulle kaupungille.

Tukholma on yksi lempi kohteitamme ja parasta siinä on kyllä se, että reissuun saa yhdistettyä helposti elementtejä sekä lapsen että vanhempien makuun. Risteilyt eivät nyt varsinaisesti vastaa minun ja miehen käsitystä hyvästä matkustamisesta, mutta lapsen kanssa ne ovat ihan kivoja ja illoiksi kun varaa riittävästi luettavaa ja herkkuja hyttiin niin se on jopa ihan rentouttavaa. Tukholma taas kaupunkina tarjoaa nähtävää koko porukalle. Ja kivointa on saada pieniä irtiottoja arjesta.

Nyt pitäisi taas sitten palata arkeen. Ensi viikolla työt alkaa puskea kunnolla päälle. Täytyy vaan toivoa, että saisin tämän äänen kulkemaan ja flunssan nitistettyä. Nyt on olo vähän ankea kun pää on täynnä räkää ja ääntä ei lähde juuri laisinkaan.